Vanha musiikki tuli ja asettui taloksi
Artikkeli Kirjoittanut Eevakaisa Mäntyranta 25.5.2014
Barokkiliikkeen rantautumisesta Suomeen: Vanha musiikki ja barokki pyyhkäisivät 1980-luvun lopulla kevätpuhurin tapaan Suomen musiikkielämään: ensimmäisten pioneerien siirryttyä työelämään näytti, kuin näitä musiikin tyylisuuntia pulpahtelisi yllättäen esiin sieltä täältä. Juurtuminen musiikkiopistojen arkeen vei kuitenkin oman aikansa ja vaati innokkaiden sanansaattajien lisäksi paljon pieniä käytännön toimia.
Helsingin Munkkiniemessä toimiva Länsi-Helsingin musiikkiopisto on yksi niistä opistoista, jonne barokki rantautui jo varhain, musiikinlajin uuden tulemisen myötä.
”Jokaisella opistolla on toki oma tarinansa”, toteaa musiikkiopiston rehtori Riitta Poutanen. ”Mutta luultavasti barokin juurruttaminen on edellyttänyt jokaisessa opistossa omaa, tulisieluista henkilöä, jonka sydän on sykkinyt tälle tyylisuunnalle. Sellaista, joka on riittävän valovoimainen saadakseen oppilaat ja muun opettajakunnan innostumaan. Kaikki lähtee aina oikeista ihmisistä.”
Länsi-Helsingin musiikkiopistossa se henkilö oli nokkahuilunsoiton opettaja Pekka Silén. ”En tullut tänne mitenkään erityisen tulisieluisena pedagogina. Toki olin innostunut soittimestani ja vanhasta musiikista, mutta tunnen kasvaneeni tässä talossa vähitellen tähän kaikkeen, mitä meillä nyt on tarjottavanamme, koska minulle – yksinkertaisesti – on alusta alkaen annettu siihen tilaisuus.”
Silén ja Poutanen eivät näe barokin juurtumisessa mitään erityisen mystistä. ”Oli aivan luonnollista että näin kävi, kun me 70- ja 80-luvulla barokista innostuneet siirryimme työelämään”, toteaa Silén vaatimattoman miehen tapaan. ”Omalla kohdallani suuri ja lämmin kiitos kuuluu opistomme silloiselle rehtorille Satu Angervolle, joka antoi minulle mahdollisuuden ja suhteellisen vapaat kädet toimia, toki tietyn tuntimäärän puitteissa. Työurani alkuvuosina olin pari vuotta opiskelemassa Hollannissa, ja iloni oli sanoinkuvaamaton, kun palattuani ovet tänne olivat edelleen auki ja työsuhteeni vakinaistettiin.”
Nokkahuilu kärsi vielä 80-luvulla koulusoittimen maineesta. Se ei ollut erityisen mediaseksikäs soitin, mutta Länsi-Helsingin musiikkiopistossa sen arvo saatiin alusta alkaen sille kuuluvalle tasolle. Miten tässä onnistuttiin?
”Lähdimme heti liikkeelle kunnianhimoisesti ja etenimme tietoisesti pois vanhoista rasitteista”, kertoo Poutanen. ”Ryhmäsoittamisen sijaan keskityimme solistiseen soittoon, jätimme kaiken harrastelijamaisuuden pois ja etenimme ammattimaisesti. Tämä edesauttoi soittimen arvostusta, ja jotain kertonee se, että tänä päivänä meillä on nokkahuilisteissa yhtä paljon poikia kuin tyttöjä.”
Barokkimusiikki sai kiinteää jalansijaa myös onnekkaiden sattumien myötä. ”Cembalon hankintaan minulla ei ollut osaa eikä arpaa”, kertoo Silén. ”Opistossa oli huomattu, että tarvitaan cembalo Mozartin, Haydnin ja Bachin orkesterimusiikin continuosoittimeksi, ja niin se sitten hankittiin jo 70- ja 80 -lukujen taitteessa.”
Soitinkysymys on varmasti pienemmissä musiikkiopistoissa jonkinasteinen kynnyskysymys. Miten se ratkaisiin Länsi-Helsingissä?
”Barokin ja vanhan musiikin harrastajat ja ammattilaiset ovat usein aika kollegiaalista väkeä, koska oma genre koetaan tärkeänä ja sen ilosanomaa halutaan levittää”, pohtii Poutanen. ”Niinpä soittimia lainattiin ja lainataan edelleen ahkerasti. Opettajalla saattaa olla kotonaan kolme tai neljäkin soitinta, joista joku ehtii hyvin lainaksi, onhan soittimellekin hyväksi se että sitä soitetaan. Ja onhan opistokin ostanut vuosien mittaan esimerkiksi gamboja, ja toinen cembalokin on ostettu. Lähdemme siitä, että harrastus ei voi olla soittimen hankinnasta kiinni.”
Sekä Silén että Poutanen korostavat vanhan musiikin pedagogista merkitystä. ”Opistossamme ei ole erityistä vanhan musiikin linjaa, vaan sen painotus näkyy lähinnä keskivertoa voimakkaampana orkesteri- ja yhteissoittotoimintana. Järjestämme joka lukuvuoden aikana neljä vanhan musiikin viikonloppua, jolloin 40-50 nuorta soittajaa kokoontuu musisoimaan useissa yhtyeissä. Stemmat opetellaan tunneilla etukäteen, ja viikonvaihteiden aikana vanhaan musiikkin erikoistuneet opettajat harjoittavat yhtyeet yhteistä päätöskonserttia varten. Näissä viikonlopuissa sykkii valtava, lähes käsinkosketeltava yhteisöllisyyden tunne”, hehkuttaa Poutanen.
”Kokemus on osoittanut, että tällainen toimintatapa tuo mielekästä yhdessä tekemisen fiilistä joka sitouttaa”, hän jatkaa. ”Nuorten musiikkisuhde syventyy ja musiikin tekemisestä tulee henkisesti niin tärkeä asia, että se kantaa myös vaikeiden murrosiän vuosien yli. Yhteissoitto osaltaan motivoi oppilaita pitkäjänteiseen opiskeluun ja tavallista on, että opinnot meillä kestävät kymmenen vuotta ja ylikin.”
Kumpikin haastateltavista korostaa myös barokkiohjelmiston pedagogista laatua. ”Opetuksessamme lähdemme heti syvälle musiikkiin: fraseraus, oikea poljento ja intensiteetti otetaan huomioon heti alussa”, toteaa Poutanen. ”Niin, lähdemme siitä että jo alkuvaiheessa menuetti soitetaan eri tavalla kuin bourrée, ja esimerkiksi nokkahuilutunneilla on myös cembalo läsnä koko ajan, jolloin kappaleista tulee kokonaisia jo harjoitustilanteessa”, kuvailee Silén.
”On tärkeää, että jo pieni oppilas pääsee soittamaan oikeiden säveltäjien tekemiä, oikeita sävellyksiä, oikeassa orkesterissa kokeneempien soittajien kanssa yhdessä”, kertoo Poutanen. ”Kun lapsi näkee samassa yhtyeessä soittavan varttuneemman muusikon, parhaimmillaan tilanne luo hänelle esikuvan: 'tuolla tasolla minäkin vielä joskus tulen olemaan'. Nämä yhteissoiton tarjoamat hetket ovat kullanarvoisia.”
Poutasen ja Silénin puheessa korostuu koko ajan tekemisen meininki. ”Ministeriöissä ja virastoissa laaditaan ohjelmia ja strategioita, joiden täytäntöönpaneminen jää usein jonnekin puoliväliin. Me olemme valinneet toisen tien: emme odottaneet virallisia ohjelmia vaan aloimme itse luoda uusia käytäntöjä. Vanhan musiikin viikonloput ja esimerkiksi suuri Concerto Grosso -tapahtuma ovat tästä esimerkkeinä. Tarttumalla toimeen olemme luoneet loistavia konsepteja, joiden vaikutus leviää laajalle. Tätä tekemisen henkeä suosittelemme kaikille, jotka toimivat musiikin kentällä – tyylisuunnasta riippumatta. Musiikkiahan me kaikki teemme”, hehkuttaa Poutanen.
Teksti: Eevakaisa Mäntyranta