Kokemuksia Räpätätiivistä Kaarelassa
Artikkeli 4.2.2021
Kannelmäessä asuva Karolina Lamroth osallistui syksyllä 2020 Räpätätiiviin, joka oli FiBOn Kaarelan alueella toteutuvan Juurilla-hankkeen projekti. Juurilla-hanke on Helsinki-mallin mukaista aluetyötä, jossa kulttuurin kokeminen ja sen tekeminen tehdään uudella tavalla mahdolliseksi kaupunginosan asukkaille. Kunhan koronatilanne helpottaa, uusia projekteja on luvassa! Niistä löytää parhaiten tiedon FiBOn più-sivuilta. Projekteista voi myös kysellä osoitteesta toimisto@fibo.fi.
Sydän lauloi Räpätätiivissä
Raskaan koronakevään jälkeen tuli kesä, valo ja hieman vapaampi olo. Sain silloin vinkin, että minua voisi kiinnostaa Räpätätiivi-projekti. Olin kyllä huomannut mainokset Räpätiivistä, mutta olin ajatellut, että tämä on nuorisohommia. Mutta kun kerran vinkattiin, päätin lähteä mukaan. Vaikka olisinkin hankkeen kiintiölähiömutsi, niin entäs sitten. Hulluhan olisin, jos jättäisin tämän tilaisuuden käyttämättä. Ainoa ongelma oli, että viimeinen esitys olisi kuopukseni 10-vuotissyntymäpäivänä. Olin jo aiemmin luvannut hänelle, että viettäisimme yhdessä koko päivän ja illan. Päätin ottaa riskin ja sovin puolisoni kanssa, että koko perhe tulee synttäripäivänä katsomaan viimeisen esityksen.
Ennen ensimmäisiä harjoituksia aloin jännittää. Mietin, miten selviäisin treeneissä. Pitäisikö sittenkin perua koko homma. Mitä minä oikeastaan tekisin siellä ammattimuusikoiden ja muiden taiteilijoiden seassa? Enhän osaa edes räpätä, eikös se ole kupletin juoni. Mutta kokosin itseni, komensin itseäni ottamasta asioita liian vakavasti ja pääsin treeneihin. Oli se aika jännää. Siellä istuttiin ringissä ventovieraiden ihmisten kanssa ja tehtiin rytmiharjoituksia ja muita ryhmäytymisharjoituksia. Sellaiset ovat aina minusta olleet todella epämiellyttäviä. Ensimmäinen ajatus on aina se, että en varmaan tajua jotain ohjetta, mokaan ja kaikki nauravat. Toisaalta lohdutti, että jos mokaisin pahasti, voisin kävellä ovesta ulos taakseni katsomatta, sillä en tunne näistä ihmisistä ketään. Harjoituksia tehdessäni huomasin, ettei se sittenkään ollut niin epämiellyttävää kuin luulin. Kaikki mokailivat ja kaikkia nauratti, eikä mistään tehty numeroa. Aloin rentoutua.
Sitten alkoi kirjoitusharjoitus. Tajunnanvirralla tekstiä ulos. Tämä oli minulle helppo osuus, sillä olen nimenomaan kirjoittaja, ja tekstin suoltaminen on niin sanottu ydinosaamisalueeni. Mikä tekstin sanoma sitten on, se on toinen juttu. Treenien jälkeen kehotettiin kirjoittamaan lisää tekstiä yhteiseen tekstikansioon yhdessä sovituista teemoista. Kotona päätin, etten ota tästä projektista paineita. Tämänhän kuuluu olla hauskaa, ja leikkimäänhän tänne on tultu! Jos yritän kirjoittaa jotain erityisen hienoa ja vakavaa, tiedän tekstistä tulevan puisevaa tekotaiteellista höttöä, jolla kukaan ei tee mitään. Päätin leikitellä erilaisilla tekstityyleillä ja tallensin kansioon lopulta lorun, sadunpätkän, rapin, lähiömutsin arkea, näkemiäni unia sekä katsauksen Kannelmäestä.
Koko Räpätätiivin aikataulu oli tiivis. Olin ajatellut, että lähetetyistä teksteistä möyhennettäisiin vielä yhteinen keitos kirjoittamalla lisää, mutta ei se mennytkään niin. Lähetetyistä teksteistä otettiin parhaat palat, ja ne sovitettiin musiikkiin, ja sitten alkoi treenaus. Siinä muusikoiden keskellä nuotteja tuijotellessani huomasin, että kolmekymmentä vuotta sitten suoritetut musiikinteorian alkeet auttoivat lähinnä siihen, että pystyin seuraamaan nuoteista, milloin mentiin ylöspäin ja milloin alaspäin. Onneksi Kansallisteatterin taiteilijat olivat projektissa tulkkeina minun ja muusikoiden välillä. Varmaotteisena suihkulaulajana olen pitänyt monta konserttia tunteella enkä ole paljon tahteja silloin laskeskellut. Harjoituksissa tuntui joskus siltä, että olin keskellä vieraskielistä torikokousta ja havahduin siihen, että joku huikkasi, että on minun vuoroni mennä harjoittelemaan esitystä. Treeneistä kotiin palatessa leijuin jossain korkealla. Kontrasti oli suuri, kun avasin kotioven ja palasin meluisaan perhearkeeni.
Pikkuhiljaa kappaleet alkoivat muotoutua. Puhuin osan teksteistäni itse ja muutama päätyi toisen ihmisen kertomaksi. WhatsApp-viesteillä pukkasi biisien pohjia. Kesken työpäivän havahduin miettimään tekeillä olevaa kappaletta. Iltaisin olisi pitänyt keskittyä opinnäytetyön kirjoittamiseen, mutta minä mietin vain Räpätätiiviä. Tuntui vaikealta harjoitella kotona esitystä muun perheen ollessa kotona. Halusin omaa rauhaa. Kerran tehtiinkin niin, että perhe hajaantui menoihinsa, ja minä pidin kahden kesken tekstin lukuharjoitukset Kansallisteatterin Annin kanssa. Mikrofonista puuttui jalka, joten mikrofoni viritettiin olohuoneen sohvan sohvatyynyjen väliin. Sitten puhuin mikrofoniin ja tuijotin olohuoneen tyhjää vaaleaa seinää. Tuntui silti, että luin KELAn tiedotteita monotonisella äänellä enkä saanut ääneen millään energiaa. Yhteen tekstiin alkoi tulvia lämpöä, kun muutin sen puhekieliseen muotoon ja kuvittelin lukevani sen ystävilleni. Seuraava teksti vaati toimiakseen kuvitellun vaativan yleisön. Niinpä yleisössä istuivat käsikynkässä äitini ja Jan Vapaavuori. Ja kas, tekstiin saatiin tarvittava draivi.
Yhtäkkiä olikin sitten lokakuu ja esitykset alkoivat. Oli mahtavaa kokea keskenään niin erilaiset esiintymispaikat. Kannelkrouvi Kannelmäessä, ravintola Willihanhi Malminkartanossa, Kanneltalon Stage ja kirsikkana kakussa Kansallisteatterin 2. parven lämpiö. Kaiken nähneiden musiikin ja teatterin ammattilaisten ei välttämättä ole helppoa nähdä, mikä kaikki voi esiintymään tottumatonta jännittää. Yritettiin kuitenkin tehdä pelot näkyväksi ja tarttua ongelmakohtiin. Lavalle meneminen ja poistuminen harjoiteltiin. Mikrofonien liikuttelu, puhdistus ja muu tekniikka hoidettiin onneksi ammattilaisten toimesta. Sen kerran, kun jouduin Kanneltalossa itse ottamaan mikrofonin kätösiini, tempaisin sen niin railakkaasti, että löin sen etuhampaaseeni. Ääni oli ehkä kova, ja se kuului yleisöön, mutta koska verta ei tullut, jatkoin esitystä muiniksina. Huomasin kannustavien ystävieni takana yleisössä myös kriittiset mielikuvitusystäväni. Ei äitini eikä Vapaavuori antanut tästä esityksestä täysiä pojoja, mutta mitä väliä!
Kaikkein jännittävin ilta oli kuitenkin Räpätätiivin viimeinen ilta. Perheeni istui eturivissä katsomassa, ja 10 vuotta täyttävä kuopukseni virnisteli minulle pitkin iltaa kosketusetäisyydeltä. Esityksen encorena työryhmämme esitti hänelle yllätysnumerona onnittelulaulun. Yllätys oli täydellinen, kohde meni suorastaan mykäksi! Räpätätiivin loputtua me esiintyjät keräännyimme nopeasti lyhyeen yhteiseen jäähyväishetkeen. Sitten joku lähti seuraavalle keikalle, jotkut baariin, minä kiirehdin synttärisankarin luokse. Perhe odottelikin minua kadulla. Kun pääsin ovesta ulos kuulin lasteni stereona kiljuvan pätkää tekstistäni: ”MUTTA PITÄÄKÖ SEN TODELLA RIITTÄÄ LÄHIÖMUTSIN MIELENVIRKISTYKSEKSI!!”
Voin vain todeta, että Räpätätiivi oli erittäin hyvä lähiömutsin mielenvirkistys! Osallistuminen projektiin oli ainutlaatuinen kokemus. Oli hienoa tutustua tosi eri-ikäisiin ihmisiin ja työskennellä yhdessä. Siinä olimme, tavikset ja muusikot ja taiteilijat yhes koos, silkassa sovussa. Sain viskattua oman sisäisen kriitikkoni hattuhyllylle ja heittäydyttyä projektin pyörteisiin. Pystyin esiintymään niin, että nautin siitä, lähes rennosti. Pystyin myös luottamaan prosessiin, eli vaikka tapahtumien kaikki langat eivät olleetkaan omissa käsissäni eivätkä asiat menneet aina niin kuin olin kuvitellut, se ei haitannut. Kaikki meni juuri oikein. Koronakurimuksen kourissa esityksissä oli pienet yleisöt. Toivon, että Räpätätiivi tulee vielä nähtäväksi nettiin niin, että ne lukuisat ystävät, jotka eivät voineet osallistua live-esityksiin, pääsisivät näkemään jännittävän esityksemme. Ja kyllä, jos vastaava projekti tai joku muukin mielenkiintoinen taideprojekti tulee tarjolle, niin lähden mukaan!
Karolina Lamroth