Sieluttaret-teoksen taustaa
Artikkeli 19.8.2026
FiBOn ja Suomen kansallisoopperan kolmivuotisen yhteistyön aloittava Sieluttaret saa ensi-iltansa Suomen kansallisoopperan Alminsalissa 8. lokakuuta. Muut esitykset ovat 9.–10.10. Tässä tekstissä teoksen ohjaajat Siljamari Heikinheimo ja Niina Lindroos sekä musiikinjohtaja Marianna Henriksson avaavat teoksen taustoja.
Mistä idea Sieluttaret-esitykseen alun perin syntyi, ja mistä teoksessa on pohjimmiltaan kyse?
Siljamari Heikinheimo: "Olen ihaillut Niinan estetiikkaa ja esityksiä jo pitkään. Vahva intuitioni sanoi, että haluaisin nähdä tätä rapean rouheaa veistoksellista estetiikkaa yhdistettynä barokkioopperaan. Mannan (Marianna) laaja vanhan musiikin tuntemus johdatti meidät Monteverdin Il ballo delle ingrate (Kiittämättömät sielut) -teoksen äärelle ja sitä kautta Monteverdin Arianna-oopperasta ainoana musiikillisena palana säilyneen lamenton luo. Molemmat teokset on sävelletty moraliteeteiksi hääjuhlaan vuonna 1608. Teokset käsittelevät naisen halun säätelyä yhteiskunnan normien palvelemisen hyväksi – kiittämättömät sielut ovat sulkeneet sydämensä rakkaudelta ja Arianna on rakastanut liikaa. Patriarkaattia uhmaaville seurauksena on kuolema tai sielun joutuminen manalaan. Tuntui kiinnostavalta yhdistää nämä kaksi teosta naisen halua käsitteleväksi kokonaisuudeksi.
Yhdessä teokset kysyvät: mitä rakkaus tekee ihmiselle, ja miten sen kokemukset muovaavat meitä? Onko mahdollista löytää armollisuuden ja lempeyden tila itsestään ja ympäristöstään ja antautua sen kannateltavaksi?”
Miten teoksen tunnelma ja hahmojen sisäinen maailma herätetään henkiin näyttämöllä?
Siljamari Heikinheimo ja Niina Lindroos: "Lähestymme hahmoja ennen kaikkea myyttisinä voimina, jotka liikuttavat ihmistä. Venus kantaa rakkauden huumaa, Amor rakastumisen arvaamattomuutta ja Pluton järjestystä. Arianna on ihminen, joka kulkee näiden voimien läpi.
Työskentelyssä etsimme jatkuvasti yhteyttä musiikin, liikkeen, nukettamisen ja näyttämökuvien välille. Tavoitteena on luoda näyttämölle maailma, jossa katsoja voi itse kokea rakkauden huuman, menetyksen ja lopulta armollisuuden.”
Nukketeatteri tuo esitykseen erityislaatuisen visuaalisen maailman. Mitä sellaista nuket ja nukketeatterin keinot tuovat tähän tarinaan, jota ihminen ei näyttelijänä tai laulajana voisi ilmaista?
Niina Lindroos: "Nukketeatteri on esimerkiksi tarinan tai tunnelman välittämistä materiaalien kautta näyttämökuvaan. Suunnittelun alussa mietin, mikä tässä teoksessa voisi toimia nukeilla ja miten. Meillä on Siljamarin kanssa ollut yhtenä suunnittelun lähtökohtana kysymys, mitä sielulle tapahtuu, kun ihminen kuolee. Siitä on muodostunut teoksen läpi johdattava reitti, josta tarvittavat nuket ja muu visuaalisuus ovat ottaneet vaikutteita.
Nukketeatterin suunnittelussa tavoite on ollut se, että nuket kaikissa olemuksissaan tukevat musiikkia ja jos mahdollista, tekevät sitä vieläkin elävämmäksi. Toisaalta olen kyllä lähtenyt myös kuvittamaan teoksen aiheita. Osa niistä on abstrakteja. Il ballo delle ingraten sielut oli helppo lukea nukketeatteriksi. Tunnistin, että haluan rakentaa nämä tyypit, jotka on täysin mielivaltaisesti vangittu jonnekin pimeisiin syövereihin ikuisiksi ajoiksi. Ajattelin, että haluan näyttää niiden kasvot ja muutenkin teoksen itseäni liikuttavan osan – musiikin surumielisyyden ja herkkyyden – jollakin tavalla jonkun suuren sielunukkehahmon kasvoissa. Ariannan lamentoa kuunnellessani mietin, miten Ariannan tunteet voisivat olla nukke. Olen myös etsinyt oikeilta tuntuvia materiaaleja ja pähkäillyt nukketekniikoita. Siljamarilla oli haave pitkistä hiuksista näyttämökuvassa, joten ne piti löytää ja etsiä niiden nukketeatteri. Se oli hyvin "karvainen" osa prosessia.”
Miten musiikki kuljettaa teoksen tarinaa, ja mikä tekee tämän teoksen musiikkimaailmasta erityisen? Entä onko teoksessa tiettyjä musiikillisia erityispiirteitä, joihin katsojan kannattaa kiinnittää huomiota?
Marianna Henriksson: "Monteverdin Il ballo delle ingrate on kiinnostanut minua pitkään. Se on aika lyhytkestoinen (noin puoli tuntia) seremoniallinen näyttämömusiikkikokonaisuus, jonka nuotti- ja oheismateriaalit sisältävät paljon yksityiskohtaisia merkintöjä ja tietoja alkuperäisen esityksen visuaalisuudesta. On kiehtovaa kuvitella, miten vuoden 1608 hääjuhlassa näyttämön rajat ylittyivät, kun hoviväki liittyi tanssiin ja esityksen hahmot puhuttelivat suoraan yleisön jäseniä. Tekstin sisältö on ristiriitaisuudessaan hedelmällinen, ja näyttämöparenteesit ovat inspiroivia. Se tarjoaa myös soittajille keskeisen roolin esityksessä, sillä kokonaisuuden keskus (ja aikoinaan varmaan myös näyttämöllinen huippuhetki) on ballo, pitkä tanssikohtaus pelkkää instrumentaalimusiikkia.
Kun Siljamarin kanssa mietimme, minkä suhteellisen pienikokoisen oopperan voisimme ottaa yhteistyömme pohjaksi, Il ballo delle ingrate tuntui hyvältä lähtökohdalta. Sen voi sopivasti lihottaa soitinmusiikilla hieman isommaksi kokonaisuudeksi, ja Siljamarin ehdotus Ariannan lamenton lisäämisestä samaan esitykseen alkoi pian tuntua oikein hyvältä. Ariannan lamento peilautuu Il ballo delle ingraten lopettavaan "Sieluttaren” (kuten me hahmoa kutsumme) lamentoon. Tiedetään myös, että vuoden 1608 ensi-illoissa näitä hahmoja esitti sama esiintyjä, kuuluisa näyttelijä Virginia Andreini, joka sai esityksillään yleisön kyynelehtimään.
Il ballo delle ingratessa ja Ariannan lamentossa soittimille kirjoitettu materiaali on hyvin vähäistä, ja ainoa isompaan ensembleen viittaava materiaali on viisiääninen tanssimusiikki. Muutoin materiaalina on pelkästään yksi bassolinja, jota continuosoittimet soinnuttavat ja värittävät. Olen lisäksi kirjoittanut "continuoa” myös muille kuin perinteisille continuosoittimille ja etsinyt näin hahmoille ja heidän sanomisilleen mahdollisimman rikasta värimaailmaa. Pyrimme äänellisesti tuottamaan repaleista harmaata harsoa, viekoittelevaa rakkausloitsintaa, karseaa Manalan "mansplainingiä", kevyttä kultapölyä ja mitä vielä. Lisäksi esityksen äänikokonaisuuteen syntyy aivan oma ulottuvuutensa Tuomas Norvion tekemistä elektronisista laajennuksista.”
Teos sai ensi-esityksensä vuonna 1608. Mitä uutta teos voi tuoda tähän päivään, ja millaisia näkökulmia haluatte nostaa siitä esiin?
Siljamari Heikinheimo: "Ajattelen, että rakkauden ja kuoleman teemat ovat ikiaikaisia – niin elämässä kuin oopperassakin. Myös kysymykset naisen halusta sekä armollisuuden ja lempeyden löytämisestä tuntuvat edelleen hyvin ajankohtaisilta.
Esityksessä Arianna kulkee myyttisen matkan rakkauden hurmoksen, järjestyksen vaatimusten ja sattumanvaraisten kohtaamisten läpi kohti armollisuutta. Lopulta kiinnostavimmaksi kysymykseksi nousee, miten ihminen voi kohdata oman haavoittuvuutensa ja löytää kokemuksen siitä, että kaikkea ei tarvitse kantaa yksin.
Vaikka lähtökohtana ovat yli 400 vuotta vanhat teokset, niiden esiin nostamat kysymykset rakkaudesta, vallasta, vapaudesta ja ihmisyydestä puhuttelevat minusta yhä vahvasti tämän päivän katsojaa.”
Miten yhteistyönne on muotoutunut harjoitusprosessin aikana? Tuovatko musiikki ja ohjaus toisilleen uusia impulsseja?
Niina Lindroos: "Tätä teosta on ollut tosi ihana tehdä! Työryhmä on niin upea. Työskentely on ollut samaan aikaan tosi luontevaa ja itselle ihan uutta. On ollut tosi mielenkiintoista päästä seuraamaan esimerkiksi Siljamarin ohjaamista, Mannan musiikinjohtoa ja sitä, miten laulajat ja soittajat työskentelevät. On äärettömän kiehtovaa, miten musiikista ja tekstistä löytyy avain, jolla teos aukenee. Se on samalla jotenkin tosi ilmeistä ja niin taianomaista.”
Mitä toivotte katsojan kokevan tai ottavan mukaansa esityksen jälkeen?
Kaikki: "Toivoisimme, että teos saa katsojan sydämen laulamaan.”
Sieluttaret FiBOn sivuilla
Suora lipunostolinkki Kansallisoopperan sivuilla