Barokin syvin olemus - lyhyt oppimäärä
Artikkeli Kirjoittanut Anssi Mattila 23.5.2014
Ammatikseen barokkimusiikin kanssa työskentelevälle tuottaa silloin tällöin ylimääräistä tuskaa se onneton sattuma, että barokkimusiikkia kutsutaan - barokkimusiikiksi. Kammottava sana, joka herättää aivan vääriä mielleyhtymiä ja joka samalla yrittää tunkea ahtaaseen tallelokeroon sataviisikymmentä vuotta värikästä aate-, taide- ja yleistä historiaa, monenlaisia kansallisia ja ylikansallisia tyylejä sekä suorastaan vastakohtaisia sosiaalisia ja esteettisiä arvoja.
Ammatikseen barokkimusiikin kanssa työskentelevälle tuottaa silloin tällöin ylimääräistä tuskaa se onneton sattuma, että barokkimusiikkia kutsutaan - barokkimusiikiksi. Kammottava sana, joka herättää aivan vääriä mielleyhtymiä ja joka samalla yrittää tunkea ahtaaseen tallelokeroon sataviisikymmentä vuotta värikästä aate-, taide- ja yleistä historiaa, monenlaisia kansallisia ja ylikansallisia tyylejä sekä suorastaan vastakohtaisia sosiaalisia ja esteettisiä arvoja.
Onhan barokilla positiivisiakin vakioattribuutteja: dynaamisuus, mielikuvituksellisuus, valon ja varjon leikki. Mutta tuleeko termistä sittenkin ensinnä mieleen raskaus, paatoksellisuus, paisutteleva...? Onneksi pikainenkin ennakkoluuloton vuosien 1600-1750 välisen Euroopan ilmiöiden tarkastelu paljastaa muotojen, tyylien ja ajattelun rikkaan monimuotoisuuden. Mitenkähän musiikin kirjo avautuisi vaikkapa kuvataiteiden prisman kautta?
Monteverdi, Sweelinck, Rameau - nämä herrat löytyvät kaikki musiikin historian barokkikoipussista. Entä heidän aikalaisensa, osittain suorastaan kollegansa, kuvantekijät?
Claudio Monteverdi tunnetaan renessanssin ja barokin murroksen mestarina. (Tämä murros muuten erään lähteen mukaan tapahtui vuonna 1600 maaliskuun 25. päivänä kello 16.00.) Myöhäisen oopperan - joka on yksimielisesti barokkia - Poppean kruunauksen esitysten aikoihin Gianlorenzo Bernini työskenteli ehkä tunnetuimman teoksensa parissa. Rooman Santa Maria della Vittorian intiimissä kirkossa teatteria jäljittelevässä Cornaron kappelissa sijaitseva veistos "Pyhän Teresian hurmio" edustaa italialaista barokkia omimmillaan. Väkevä muotokieli kertoo visuaalisesti Teresian oman tarinan enkelin lävistäessä hänen sydämensä kultaisella liekehtivällä nuolella: "Tuska oli niin suuri, että huusin ääneen, mutta samanaikaisesti se oli niin suloista, että olisin halunnut sen jatkuvan ikuisesti."
Jan Pieterszoon Sweelinck, Amsterdamin vanhan kirkon urkuri, oli pohjoiseurooppalaisen musiikkielämän kantaisiä. Hänen lukuisat oppilaansa, joukossa mm. Samuel Scheidt, Heinrich Scheidemann sekä Ruotsin hovimuusikko Andreas Düben jatkoivat mestarinsa työtä ja levittivät hollantilaista porvarisestetiikkaa (jälleen ruma sana) omille tahoilleen. Kaino kysymykseni: Tuoko sana barokki mieleen ajan tunnetuimman alankomaalaisen mestarin, Rembrandtin? Entä hieman myöhäisempi herkän vähäeleinen tavallisen ihmisen kuvaaja Vermeer van Delft?
Musiikin barokkiajan toiselta äärilaidalta löydämme happamen mestarin, Jean-Philippe Rameaun, jota Denis Diderot kuvailee kirjassaan Rameaun veljenpoika seuraavasti:
"Kuuluisa säveltäjä, joka on vapauttanut meidät Lullyn virsistä, joita olimme veisanneet jo toista sataa vuotta; joka on kirjoittanut musiikin teoriasta käsittämättömiä näkemyksiä ja hämäriä totuuksia, joista ei hän itse eikä kukaan muukaan ole koskaan ymmärtänyt yhtään mitään; jolta olemme saaneet lukuisia oopperoita täynnään sulosointuja, laulunpätkiä, hajanaisia aiheita, melua, hyppelyä, riemukulkueita, keihäitä, kunniaa, kuiskutusta, voittoja henkihieveriin asti ja ikuisesti kestäviä tanssisävelmiä; joka haudattuaan Firenzeläisen [= Jean-Baptiste Lullyn] joutuukin itse italialaisten virtuoosien hautaamaksi, mikä on omiaan masentamaan ja tekemään hänet murheelliseksi, synkäksi ja katkeraksi. Sillä happamampi kuin kaunotar, joka herätessään huomaa näppylän nenässään on vain taiteilija, joka aavistaa elävänsä pitempään kuin maineensa."
Vastoin Diderotín otaksuntaa Rameaun maine elää edelleen, jopa (valitettavasti) hänen hämärä sointuteoriansakin. Samoin elää läheisen yhteistyökumppanin, Rameaun oopperoiden lavastajan, taidemaalarina paremmin tunnetun François Boucherin maine. Tässä kohdin alkavat jo yleisesti hyväksytyt normit murtua. Boucher mainitaan aina hakuteoksissa rokokoon tyyliniekkana. Kysymykseni ei enää ole niinkään kaino: Voidaanko ajatella, että 1700-luvun puolenvälin nykyoopperan lavastus (tai lavastajan vapaa kuvataide) ja ajan nykymusiikki edustaisivat erilaista esteettistä ilmaisua? Olisiko Rameau sittenkin rokokoosäveltäjä?
* * *
Pitäisikö siis määrätä EU-direktiivi, jolla barokkimusiikki voitaisiin pilkkoa uusiin normiosiin. Ei toki, kyllä yhteisiä piirteitä on - ja ne ovat perustavaa laatua. Itse asiassa elämme edelleenkin musiikillista barokin aikaa kansanlaulujen, joululaulujen, virsien, iskelmien, elokuvasävelmien ja muun näköismusiikin kautta. Tonaalisuus, soiva perspektiivi, joka luo ja purkaa jännitteitä, sekä kuvailu, jäljittely ja symboliikka, musiikin visuaaliset elementit ovat äidinkieltämme vielä tänäkin päivänä.
Yhteiset piirteet ovat - onneksi - myös niitä positiivisia barokin määreitä. Niin kuvataiteita kuin musiikkia sävyttää kautta koko aikakauden valon ja varjon leikki. Musiikin kaikki rakenteet teemasta kokonaiseen passioon noudattelevat sulavaa siveltimenvedon kaltaista muotoa. Barokkiorkesterin rikas sointi muistuttaa Rembrandtin tekniikkaa, jossa värit sulautuvat toisiinsa vasta katsojan silmässä.
Koulukirjoissa taitaa kummitella edelleenkin omituinen väite, jonka mukaan ns. terassidynamiikka (siis, että soitettaisiin vain hiljaa tai kovaa ilman välivaiheita) olisi barokkimusiikille tyypillistä. Tämä merkillinen ajatus juontaa juurensa 1900-luvun alun musiikintutkimuksessa syntyneeseen väärinkäsitykseen, jonka perustana olivat kovin vähäisillä esitysmerkinnöillä varustetut alkuperäiset nuotit. Asia on oikeasti juuri päinvastoin: jatkuva muutos muutenkin kuin äänenvoimakkuudessa, ääriviivan sijasta kolmiulotteisen muodon luominen, ne ovat barokin keskeistä kieltä.
Mutta vielä on mainitsematta elementeistä tärkein, tuntehikkuus! Peruukkiherrat mielletään helposti kovin akateemisiksi. Fuugan sävellys on lähes tiedettä. Kirkon virassa ollaan tietty hurskaita. Hovielämä on jäykkää ja seremoniallista. Mutta peruukin alta paljastuu tietenkin ihan kaltaisiamme tavallisia ihmisiä ja heidän oppineenkin musiikkinsa takaa oikeiden ihmisten vilpittömiä tunteita.
Näin kirjoittaa Monteverdi libretisti Alessandro Striggiolle jostakin tarjolla olevasta oopperalibretosta: "Hyvä ystävä, koska tuulet eivät osaa puhua, kuinka ihmeessä voisin jäljitellä heidän puhettaan. Ja kuinka siis voisin liikuttaa kuulijain tunteita. Ariadne liikutti yleisöä, koska hän oli nainen, Orfeus samoin koska oli mies eikä tuuli. Tämä tarina ei kosketa minua lainkaan, eikä siis inspiroi sieluani, kuten Ariadne todelliseen murheeseen ja Orfeus vilpittömään rukoukseen."
* * *
Joudun aina hieman hämmennyksiin, kun kohdalleni sattuu pyyntö tulla konsertoimaan barokkiasussa. Toisaalta ymmärrän hyvin tuon kaipauksen päästä nuuhkimaan tuulahdusta muinaisilta ajoilta, mutta silti...
Pitäisikö jazzyhtyeen jäsenten pukeutua neekereiksi, että musiikin sanoma välittyisi "autenttisena"? Emmekö me olekaan oikeita eläviä nykyaikaisia ihmisiä, jotka teemme musiikkia itsemme ja musiikin vuoksi, ja siksi, että ko. musiikki olisi ajankohtaista ja puhuttelevaa tässä ja nyt? Emmehän me "esitä" sitä vain yleisen mielenkiinnon vuoksi! Tuleeko yleisökin sitten vain paikalle katsomaan ja mahdollisesti kuuntelemaan päältä tällaista kuvaelmaa kuin näyttelykapistusta elämättä esityksessä mukana, saamatta siitä oikeaa ravintoa sielulleen?
En voi olla vertaamatta tilannetta jälleen kuvataiteisiin. Rembrandtin tai Vermeerin mestariteos puhuttelee edelleenkin nykyajan ihmistä välittömästi ilman että sille pitää "tehdä" jotakin. Mutta päinvastoin kuin maalaustaide, musiikki vaatii aina välikappaleensa, lihaa ja verta olevan muusikon, jolla toivottavasti on myös sydän ja sielu. Hänen tehtävänsä on aineellistaa paperilla vain varjoina säilyneet soivat hahmot, itse musiikki, ja jakaa sen tuottamat elämykset yleisönsä kanssa. Onneksi soittajan persoonallisuus on sentään tärkeä osa myös vanhan musiikin esittämistä tänä päivänä.
Jossakin vaiheessa Michelangelon freskojen hahmojen katsottiin tarvitsevan housut. Vaikka nuo housut taidettiin heittää pois jo hyvän aikaa sitten, on Sikstuksen kappelissa taannoin tehty usean vuoden työ maalausten palauttamiseksi alkuperäiseen loistoonsa. Meidän ei kuitenkaan tarvitse pukeutua pitsikaulukseen, sulkahattuun, pussihousuihin tai kippurakärkikenkiin voidaksemme nauttia Michelangelon näyistä. Voimme astua sisään kappeliin omana itsenämme, sisällämme kaikki nykyajan ihmeet, netit ja wapit, digikauniit ja -rohkeat. Silti voimme elää mukana mestariteoksessa, jonka tarkoitus ei ole todistaa tekijänsä nerokkuutta, vaan kertoa jotakin meistä itsestämme ajasta ja paikasta riippumatta.
©Anssi Mattila 2001
Anssi Mattila perusti Suomalaisen barokkiorkesterin vuonna 1989. Orkesterin nimi oli ensimmäisten 20 vuoden ajan Kuudennen kerroksen orkesteri. Jo orkesterin ensimmäisissä säännöissä näkyi visio monipuolisesta barokkivaikuttajasta, joka konserttitoiminnan lisäksi järjestää kurssi-ja festivaalitoimintaa sekä laajaa tiedotustoimintaa.