BAROKIN MAAILMA
Artikkeli Kirjoittanut Anssi Mattila 22.10.2014
Yhtenä opettavaisimmista kokemuksistani kouluajoiltani muistan, kuinka näin kerran opettajanhuoneen avonaisen oven kautta äidinkielen lehtorin menevän vessaan. Yht’äkkiä tajusin, että opettajatkin olivat ihmisiä.
Jossakin vaiheessa havahduin samaan seikkaan barokin ajan musiikkimestareiden suhteen. Tottahan peruukkimuotokuvien takana piili myös oikeita kaltaisiamme ihmisiä: Bach ja Händel söivät makkaraa, joivat olutta, röyhtäilivät ja hikoilivat. Vivaldi ja Corelli olivat tietenkin pieniä karvaisia ukkoja kuten italialaiset edelleenkin. Ja Aurinkokuninkaan hovimuusikoilla oli luultavasti herransa tapaan pahanhajuinen hengitys.
Ammatikseen barokkimusiikin kanssa työskentelevälle tuottaa silloin tällöin ylimääräistä tuskaa se onneton sattuma, että barokkimusiikkia kutsutaan – barokkimusiikiksi. Ensinnäkin siksi, että se on kammottava sana, joka herättää aivan vääriä mielleyhtymiä, mielikuvia raskaudesta, monimutkaisuudesta ja teennäisyydestä. Toisaalta siksi, että tuohon ahtaaseen tallelokeroon on yritetty tunkea sataviisikymmentä vuotta Euroopan kansojen kohtaloita, monenmuotoisia kansallisia ja ylikansallisia taidetyylejä sekä suorastaan vastakohtaisia arvomaailmoja.
Mutta elämähän on tietenkin oikeasti monimuotoisempaa kuin tietosanakirjan määrittely antaa ymmärtää. Perustavaa laatua olevia yhteisiä linjoja tietenkin löytyy – ja ne ovat onneksi myönteisiä piirteitä niin taiteitten kuin muutenkin yhteiskunnan kehityksessä. Ajan taideteokset ovat yllättävän usein kertomuksia ihan tavallisen ihmisen elämästä. Kuvataiteen alalta päällimmäisenä tulevat mieleen herkän vähäeleiset alankomaalaiset mestarit Rembrandt ja Vermeer van Delft.
Barokin ajan saavutukset niin taiteen kuin tieteen alalla ovat edelleen osa jokapäiväistä elämäämme. Esimerkiksi musiikillinen äidinkielemme, kansanlaulut, joululaulut, lastenlaulut, virret, iskelmät, elokuvasävelmät jne. noudattelevat tuona aikana kehittyneitä keinoja. Senpä vuoksi barokkimusiikkia voikin kuunnella helposti kuka tahansa ilman kummempia ”käyttöohjeita”.
Nykyaikaisen orkesterin ytimen muodostavat soittimet ovat barokin ajan tuotteita. Niin viulut ja sellot kuin huilut, oboet, fagotit, trumpetit ja käyrätorvetkin kehitettiin huippuunsa. Toki soittimet ovat kehittyneet tai pikemminkin muuttuneet senkin jälkeen, lähinnä vastaamaan suurikokoisten salien vaatimuksiin. Mutta kukapa ei tuntisi esimerkiksi barokkiviulunrakentaja Stradivariusta?
Barokkimusiikin aineksista tärkein on kuitenkin tuntehikkuus. Peruukkiherrat mielletään helposti kovin akateemisiksi: Säveltäminen on lähes tiedettä. Kirkon virassa ollaan tietty hurskaita. Hovielämä on jäykkää ja seremoniallista. Mutta ajan mestareiden tärkeimpänä pyrkimyksenä oli liikuttaa kuulijain sielua. Oopperat, jotka olivat aikansa viihdettä, antoivat teennäisen etiketin vastakohdaksi mahdollisuuden käsitellä oikeita, vilpittömiä tunteita. Teatterikin kukoisti Aurinkokuninkaan totalitäärisessä Ranskassa ankarasta kontrollista huolimatta. Molièren tuolloin luomat pirullisen satiiriset henkilökuvat ovat edelleen ajankohtaisia.
Luonnon ihailu oli nupullaan. Puistot ja puutarhat edustivat myyttistä metsää, ihanteellista kuin Paratiisi. Kun Aurinkokuningas seisoi terassillaan soittajaryhmä takanaan elävinä korvalappustereoina, hän näki suurenmoisen maiseman, jonka keskipisteenä itse oli. Sypressit olivat kilometrien päässä somasti symmetrisinä asetelmina ja järvetkin noudattelivat koristeellisia säännönmukaisia muotoja.
Tieteen yhteydessä tuskin koskaan mainitaan barokki-sanaa. Tuolloin kuitenkin luotiin nykyaikaisten tieteitten, niin matematiikan, kemian, fysiikan kuin biologiankin perusta. Yhtenä alkusysäyksenä muistetaan Isaac Newtonin päähän pudonnut, painovoiman vaikutuksen alainen omena. Newton on yksi niistä lukuisista barokin ajan tutkijoista, joiden sukunimi on säilynyt nykykielenkäytössä fysikaalisena mittayksikkönä. Meille pakkasen lapsille heistä tutuin taitaa olla ruotsalainen tiedemies Celsius.
Kuumeisen luonnontieteellisen tutkimuksen seurauksena syntynyt tiedon tulva ja luomiskertomukseen pohjautuva staattinen maailmankuva loivat perustan rohkealle uskolle ihmisen kykyyn hallita koko maailman tietoa. Suuria tietosanakirjoja julkaistiin, esineitä, asioita ja ilmiöitä keräiltiin ja järjesteltiin. Carl von Linnén kivi-, kasvi- ja eläinkunnan luokitusjärjestelmä on tästä mainio esimerkki.
Entäpä barokin kuvataiteitten pintakerroksesta helposti silmille hyppäävä aatelispukumuoti? Joudun aina hieman hämmennyksiin, kun kohdalleni sattuu pyyntö tulla konsertoimaan barokkiasussa. Toisaalta ymmärrän hyvin tuon kaipauksen päästä nuuhkimaan tuulahdusta muinaisilta ajoilta, mutta silti... Ja tuulahduksesta puheen ollen, alkuperäiseen asuun kuuluisivat tietenkin useiden viikkojen pesemättömyys ja valikoima syöpäläisiä.
Olen ihan tavallinen oikea ja elävä nykyaikainen ihminen ja soitan barokkimusiikkia – jostain selittämättömästä syystä – musiikin vuoksi. En ”esitä” sitä vain yleisen mielenkiinnon takia, se on mielestäni ajankohtaista ja puhuttelevaa tässä ja nyt. Ei kai yleisökään tule paikalle vain katsomaan päältä – ja mahdollisesti vähän kuuntelemaankin – tällaista kuvaelmaa kuin näyttelykapistusta elämättä esityksessä mukana, saamatta siitä oikeaa ravintoa sielulleen?
Rembrandtin maalaus puhuttelee edelleenkin nykyajan ihmistä välittömästi ilman että sille pitää ”tehdä” jotakin. Mutta toisin kuin kuvataide, musiikki vaatii aina välikappaleensa, lihaa ja verta olevan muusikon, jolla toivottavasti on myös sydän ja sielu. Hänen tehtävänsä on aineellistaa paperilla vain varjoina säilyneet soivat muodot, itse musiikki, ja jakaa sen tuottamat elämykset yleisönsä kanssa.
Vaatteet olivat aikansa muotia – loistavia käsityötaidonnäytteitä toki. Mutta kukapa pukeutuisi noihin pönkkähameisiin, korsetteihin, pussihousuihin, kauluksiin ja peruukkeihin samalla mielellä kuin menisi kuuntelemaan pääsiäisen passiota? Siinäpä pohdittavaa hetken muodin ja ajattoman taiteen eroista.
©Anssi Mattila