Liidaamalla yhteishenkeä
Author Auli Särkiö 15.1.2016
Auli Särkiö haastatteli Suomalaisen barokkiorkesterin johtajaa Antti Tikkasta siitä, mitä viime aikoina terminä ja käytäntönä yleistynyt liidaaminen tarkoittaa. Meta4-jousikvartetti liidaa Paganinin vauhdissa konsertin 30. tammikuuta (Porvoo) ja 31. tammikuuta (Helsinki). Ystävänpäivän barokki-ilottelussa 14. helmikuuta Ritarihuoneella liidaajana toimii Antti Tikkasen .
Liidaamalla yhteishenkeä
On yhä tyypillisempää, että kamari- tai barokkiorkesterin edessä ei seiso totutunlaista kapellimestaria, vaan orkesterisolisti tai konserttimestari johtaa orkesteria soittaessaan ja soittamalla. Tätä kutsutaan liidaukseksi (englannin sanasta leader). Myös Suomalaisen barokkiorkesterin taiteellinen johtaja Antti Tikkanen on tämän toimintatavan innokas kannattaja, ja FiBOn konserteissa liidaaminen on enemmän sääntö kuin poikkeus.
”Suurin ero kapellimestarin ja liiderin välillä on se, että liideri soittaa yhdessä orkesterin kanssa”, hän sanoo. ”FiBOa liidatessani tavoitteenani on edistää sektiojohtoisuutta, musiikillista itsenäisyyttä ja itseohjautuvuutta. Se on muusikkolähtöisyyttä: liidaamalla pyritään kehittämään muusikoiden omaa aktiivisuutta ja osallisuutta. Liidaamisen etuna on konkreettisuus, sillä liideri soittaa itse koko ajan. Harjoituksissa asioita ei parhaimmillaan tarvitse selittää, sillä ne voi vain näyttää soittamalla.”
Tikkanen sanookin, että tavallaan liidaaminen tähtää siihen, ettei liideriä lopulta edes tarvittaisi!
Nykyään vakiintuneissa barokkiorkestereissa on tyypillisesti useita orkesterin jäsenistöön kuuluvia omia liidereitä. Parhaimmillaan orkesterin yhteissoitto on niin tiivistä, että uuden liiderin astuessa orkesterin eteen kysymyksessä ei niinkään ole johtaminen vaan uudenlaisen inspiraation ja impulssien tarjoaminen. Tätä Tikkanen pitää tärkeänä.
Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana liidaaminen on noussut ilmiöksi kamari- ja barokkiorkestereissa, ja joskus liidereitä näkee sinfoniaorkestereidenkin edessä. Australian kamariorkesteri ja Tapiola Sinfonietta sekä yksittäisistä henkilöistä Pekka Kuusisto ovat olleet näkyvässä roolissa trendin edistämisessä, ja viime vuosina liidaamisesta onkin tullut yhä yleisempää. Vaikka liidaaminen liittyy usein periodimusisointiin, historiallisesta esityskäytännöstä ei kuitenkaan voi puhua, eikä liidaaminen nykyään rajoitu jonkin tietyn aikakauden ohjelmistoon. Kyse on ennen kaikkea uudenlaisesta tekemisen tavasta.
Kosketinsoittimen – cembalon tai urkujen, joskus myös luutun – äärestä johtava soittaja oli barokkiajan tyypillisin orkesterinjohtaja, jos sellaista tarvittiin. Ensiviulisti saattoi toimia liidaajana, mutta mitenkään erityisen tavallista se ei ollut. 1700-luvulle tultaessa ja orkesterin kasvaessa sauvalla tai nuottikääröllä tempoa näyttävä ulkopuolinen johtaja – lähes aina säveltäjä itse – oli yhä yleisempi näky. Nykymuotoinen kapellimestari ilmestyi kuvaan 1800-luvun alussa; säveltäjä Louis Spohr (1784–1859) oli ensimmäisiä moderneja kapellimestareita, joka myös käytti nykymallista tahtipuikkoa.
Liidauskäytäntö ammentaa osaltaan vanhan musiikin musisointikulttuurista, jossa tarvetta varsinaiselle johtamiselle ei yhtyeiden pienuuden takia ole. Orkesterin ja tulkinnasta päättävän kapellimestarin hierarkisen suhteen sijaan kyseessä on tasa-arvoinen muusikoiden yhteisö.
”Osittain liidaus kumpuaa pienestä turhautumisesta perinteiseen kapellimestarikulttuuriin. Halutaan tehdä uudella tavalla, itsenäisemmin. Liidaus vahvistaa orkesterin keskinäistä yhteissoittoa. Asiaan täytyy uskoa enemmän ja syntyy uudenlaista spontaaniutta, kun kukaan ei visualisoi karaktäärejä suoraan. Jokaisen on oltava enemmän hereillä ja aktiivisempi, sillä liideri ei voi näyttää kaikkia sisääntuloja tai muita yksityiskohtia”, Tikkanen kertoo. Tämän takia myös harjoitusprosessi vie enemmän aikaa ja menee syvemmälle, sillä kaikki synnytetään yhdessä, kollektiivisesti. Liideri on lähempänä muusikoita:
”Liidatessani hahmotan paremmin orkesterit sisäiset voimat, kommunikoin tiiviimmin ja haistan, millainen päivä kullakin on!”
Auli Särkiö