ITÄVALTA JA UNKARI ENNEN JA NYT
– musiikkia Habsburgien valtakunnasta
Bartók–Biber–Ligeti–Muffat–Schmelzer–Fux
Petteri Pitko, cembalo ja musiikin johto
Habsburgien suku hallitsi Itävälta-Unkaria ja sille kuuluneita alueita keskiajalta aina 1900-luvun alkuun asti. Valtakunta oli kansojen, kulttuurien ja kielten sulatusuuni.
Suomalaisen barokkiorkesterin "Itävalta ja Unkari ennen ja nyt" -ohjelmakokonaisuus tuo kuultavaksi musiikkia Habsburgien valtakunnan eri osista ja eri ajoilta.
Johann Heinrich Schmelzer (1623-1680):
Sonata VIII a cinque (kokoelmasta Sacro-Profanus Concentus Musicus, 1662)
Bela Bartók (1881-1945):
Szól a duda/Dudelsack
Menyasszonybúcsúztató/Abschied von der Braut (1931)
Johann Heinrich Schmelzer (1623-1680):
Sonata V a sei (kokoelmasta Sacro-Profanus Concentus Musicus, 1662)
György Ligeti (1923-2006):
Passacaglia ungherese (1978)
Georg Muffat (1653-1704):
Sonaatti viululle ja continuolle D-duuri (1677)
Heinrich Ignaz von Biber (1644-1704):
Sonata II a sei (kokoelmasta Sonatae tam aris quam aulis servientes, 1676)
----------VÄLIAIKA----------
Johann Joseph Fux (1660-1741):
Sonaatti kolmelle viululle F-duuri
György Ligeti (1923-2006):
Continuum (1968)
Georg Muffat (1653-1704):
Concerto Grosso XII, G-duuri “Propitia Sydera“
(Auserlesene mit Ernst und Lust gemengte Instrumental-Musik, 1701 Passau)
***
”Harvoin löytää sellaista historiaa tai identiteettiä, joka ei pohjautuisi juuri eroihin, moninaisuuteen, vaihtokauppoihin ja lainaamiseen – arkeen, jossa eri etniset ja kulttuuriset osatekijät ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa – ja siksi jokainen kansakunta ja yksilö ovat saman rykmentin lapsia. Mahtavan Turkin etenemisen [vuonna 1683] pysäyttänyt Habsburgien kotka piti siipiensä alla lähes yhtä kirjavaa joukkoa eri heimoja ja kulttuureja [kuin ottomaanien imperiumi].
Euroopan ja ottomaanien valtakunnan yhteentörmäys on malliesimerkki siitä, miten kaksi eri maailmaa hyökkää toistensa kimppuun ja repii toisensa kappaleiksi, kunnes ne vähä vähältä ja huomaamatta sulautuvat yhteen ja rikastuttavat toisiaan. Eurooppalaisista kirjailijoista Ivo Andrićon vaikuttavimmin kirjoittanut noiden kahden maailman välisestä kohtaamisesta, eikä hän sattumalta ole tuntenut vetoa siltoihin. Ne esiintyvät toistuvasti hänen romaaneissaan ja symboloivat raskasta ja hankalaa kommunikaatiokanavaa, joka rakennettiin kesyttömien jokien ja syvien kuilujen, uskontojen ja kansanheimojen välille syntyneiden esteiden yli. Sillalla aseet kalahtavat vastakkain, mutta silta myös lopulta vähitellen liittää viholliset yhteen niin, että heistä kehittyy omanlaisensa kirjava maailma, joka on kaikesta huolimatta eheä kuin eeppinen fresko…”
(Claudio Magris: Tonava, 1986, suomennos: Leena Taavitsainen-Petäjä)
Italialainen Claudio Magris kuvailee laveasti polveilevassa matkakirjassaan Tonavan rantojen kulttuurihistoriaa ja menneen maailman loiston ja kurjuuden päiviä. Lähes 2900 kilometriä pitkä Tonava halkaisee itäisen Keski-Euroopan lännestä itään ja päätyy lopulta Mustallemerelle. Suuri osa Tonavan varsien maista kuului Habsburgien suvun keskiajalta aina ensimmäiseen maailmansotaan saakka hallitsemaan Itävalta-Unkarin imperiumiin. Sata vuotta sitten, loppukesällä 1914 alkanut maailmansota merkitsi tuon kulttuurisen mosaiikin hajoamista, kun sodassa kärsitty tappio pakotti viimeisen keisarin luopumaan kruunustaan ja valtakunnan eri osat itsenäistyivät.
Imperiumin pääkaupunki oli loistokas Wien, jonka musiikkielämää hallitsivat 1600-luvun alkupuolella italialaiset säveltäjät ja muusikot. Hovin kulttuuriset siteet Alppien eteläpuoliseen Italiaan olivat vahvat, ja keisari Ferdinand II:n ja mantovalaisen Eleonora Gonzagan vuonna 1622 solmittu avioliitto vahvisti italialaisia vaikutteita entisestään. Muusikoita virtasi Wieniin Venetsiasta, Firenzestä ja Roomasta. Ensimmäinen itävaltalainen hovimusiikin johtaja oli vuonna 1671 hovin varakapellimestariksi nimitetty Johann Heinrich Schmelzer, joka oli aloittanut uransa hoviorkesterin viulistina. Hänen maineensa erinomaisena viulistina tunnettiin laajalti, ja sävellystyössään Schmelzer keskittyi lähes yksinomaan soitinmusiikkiin. Vuonna 1662 julkaistu kokoelma Sacro-profanus concentus musicus käsittää lyhyitä sonaatteja moniäänisille jousikokoonpanoille. Vuonna 1679 Schmelzer siirtyi hovin mukana Prahaan pakoon Wienissä raivoavaa ruttoa, mutta pahaksi onneksi epidemia levisi Prahaankin, missä Schmelzer kuoli tautiin keväällä 1680.
Prahassa vain muutamaa vuotta ennen Schmelzerin kuolemaa, heinäkuussa 1677, on päivätty hyvin poikkeuksellinen viulusonaatti, jonka säveltäjäksi on käsikirjoituksessa merkitty Georg Muffat. Muodoltaan sonaatti noudattelee aikansa italialaisia esikuvia, mutta merkittäväksi teoksen tekevät sen hitaan osan erikoiset enharmoniset modulaatiot. Oliko Muffatilla mahdollisesti käytössään enharmoniset sävelet mahdollistava kromaattinen cembalo, jollaisia tiedetään olleen Prahassa tuohon aikaan?
Savoijissa syntynyt Muffat opiskeli Pariisissa Jean-Baptiste Lullyn johdolla sekä Roomassa Bernardo Pasquinin ja Arcangelo Corellin oppilaana, ja hänen musiikissaan kuuluvat selkeästi sekä ranskalaisen että italialaisen tyylin vaikutteet. Hän työskenteli uransa aluksi Wienissä, sitten Prahassa, vuodesta 1678 Salzburgin arkkipiispan palveluksessa ja vuodesta 1690 aina kuolemaansa saakka Passaun piispan hovikapellimestarina.
Corellin concerto grossot ovat olleet selkeänä esikuvana 1701 julkaistulle konserttokokoelmalle Auserlesene Instrumental-Musik. Kokoelman päättävän G-duurikonserton lisänimenä on Propitia sydera, ”suotuisat tähdet” – epävarmaa on, mihin tämä tarkalleen viittaa, mutta hyvin auvoista musiikkia konsertto joka tapauksessa on.
Passaun ohella toinen kirkollisen vallan keskus oli Salzburg, jonka musiikkielämä oli keskittynyt arkkipiispan hovin ympärille. Vuonna 1670 arkkipiispan hovimuusikoksi kiinnitettiin böömiläissyntyinen Heinrich Ignaz von Biber. Hän eteni nopeasti urallaan: vuonna 1679 hänet nimitettiin varakapellimestariksi, 1684 kapellimestariksi ja lopulta vuonna 1690 keisari Leopold aateloi hänet. Biber oli erittäin arvostettu säveltäjä ja viuluvirtuoosi, joka kehitti viulun soittotekniikkaa merkittävästi. Hänen tärkeimmät teoksensa ovat viulusävellyksiä, mutta hän julkaisi myös suuren määrän kamarimusiikkia vaihteleville kokoonpanoille. Vuonna 1676 Salzburgissa julkaistun kokoelman Sonatae tam aris quam aulis servientes Biber omisti työnantajalleen arkkipiispa Maximilian Gandolphille.
Johann Joseph Fux työskenteli hovisäveltäjänä ja kapellimestarina Wienissä vuodesta 1698 alkaen, ja hänen laajaa sävellystuotantoaan ja teoreettisia kirjoituksiaan pidetään itävaltalais-italialaisen barokin huipentumana. Fuxin Sonaatti kolmelle viululle on säilynyt Christoph Graupnerin vuonna 1730 tekemänä käsikirjoituksena. Sonaatti koostuu lyhyistä, toisiaan saumattomasti seuraavista jaksoista, harmonisesti rikkaista adagioista ja fuugatyylisistä allegroista.
Italialaisten vaikutteiden ohella Habsburgien valtakunnan musiikillista perintöä rikastuttivat Unkarin, Romanian ja Balkanin alueiden musiikkikulttuurit, vaikka 1600-luvun taidemusiikissa kansanmusiikin vaikutteita tapaakin vielä hyvin harvakseltaan. Myöhempinä aikoina eksoottiset vaikutteet tulevat selkeämmin kuuluviin, kuten esimerkiksi Mozartin oopperoissa. Unkarin ja Romanian rikkaasta kansanmusiikista inspiraatiota ammensivat myös Bela Bartók ja György Ligeti. Bartókin viuluduojen melodiat pohjautuvat unkarilaiseen kansanmusiikkiin, jota säveltäjä tutki ja tunsi hyvin syvällisesti. Ligetin cembaloteos Passacaglia ungherese rakentuu barokin passacaglioiden tapaan toistuvalle sävelkululle, joka kulkee läpi koko teoksen eri äänissä. Continuum taas perustuu äärimmäisen nopeiden säveltoistojen synnyttämälle vaikutelmalle kuohuvasta ja samalla staattisesta virrasta.
Petteri Pitko
FiBO Players:
Viulu: Hannu Vasara, Kaisa Ruotsalainen, Eveliina Sipilä & Antto Vanhala (vl&vla)
Alttoviulu: Markus Sarantola, Vappu Helasvuo
Sello: Lea Pekkala
Kontrabasso: Petri Ainali
Luuttu: Jarmo Julkunen
Petteri Pitko: cembalo/musiikin johto