SINFONIAKONSERTTI
Schubert - Beethoven - Mozart
Juha Kangas, johtaja
Aleksei Lybimov, fortepiano
Beethovenin pianokonserttojen sarja jatkuu. Aleksei Lybimov tulkitsee Sellosalin upealla Clementi-pianolla konserton nro 3. Juha Kangas on odotettu kapellimestarivieras.
Beethoven juurineen -sarjassa Suomalainen barokkiorkesteri (Kuudennen kerroksen orkesteri) esitti kaikki Beethovenin sinfoniat vuosina 2004-2008. Konsertit johti Tuomas Hannikainen.
Sinfonioiden jälkeen vuorossa ovat Beethovenin pianokonsertot. Sellosalin upea Clementi -fortepiano pääsee oikeuksiinsa. Toukokuussa 2011 Aleksei Zuev soitti John Storgårdsin johtaman Suomalaisen barokkiorkesterin kanssa konserton nro 1. Huhtikuussa 2012 Aleksei Lybimov esittää kolmannen pianokonserton. Orkesteria johtaa Juha Kangas.
Beethoven juurineen-sarjasta kirjoittettua sarjan käynnistymisvaiheessa vuonna 2004:
BEETHOVEN JUURINEEN-KONSERTTISARJASTA: Motto: "Tervetuloa matkalle klassismin ihmeelliseen maailmaan, jossa harhaluulot karisevat ja jännittävät löydöt odottavat" (Veijo Murtomäki, Rondo 6/2004)
Beethoven juurineen -konserttisarja on jatko orkesterin edellisten vuosien teemoille, jotka ovat esitelleet Mozartia ja suomalaista klassismia. On aika kuulla Suomessa Ludwig van Beethovenin sinfoniat periodisoittimin esitettyinä. Haluamme lisäksi tarjota herkkupaloja säveltäjän nykyään unohdetuilta aikalaisilta 1700-luvun lopusta ja 1800-luvun alusta. Sarjan nimi BEETHOVEN JUURINEEN kertoo, että yritämme valottaa sitä, mistä Beethoven ravintonsa ammensi ja millaisen puutarhan hän jälkeensä jätti. Pyrimme - aikansa esityskäytännöstä tietoisina - soittamaan teokset samalla tuoreudella kuin niiden syntyaikana.
- Minkälaisin periaattein on koottu konserteissa esitettävät teokset?
OLLILA: Tärkeintä on tarjota yleisölle upeaa musiikkia. Soittamiemme teosten avulla pyrimme lisäksi osoittamaan, etteivät wieniläisklassikot Joseph Haydn, W.A. Mozart ja Beethoven olleet aikansa yksinäisiä neroja, vaan osa uskomattoman rikasta musiikkikulttuuria. Itävalta-Unkarin pääkaupunki Wien oli tietenkin tärkeä keskus, ja monet konserttien muista säveltäjistä toimivatkin siellä. Heidän ohellaan tutustutaan kuitenkin säveltäjiin, jotka työskentelivät vaikkapa Mannheimissa tai Napolissa tai Pietarissa, sillä musiikki kukoista ruhtinashoveissa ympäri Eurooppaa. Oma lukunsa on vuoden 1789 vallankumouksen jälkeinen Ranska, missä syntyi hyvin omaleimaista musiikkia.
Haluamme ohjelmavalinnoilla myös kiinnittää huomiota sävellajien karakterioppiin, joka oli niin tärkeä Beethovenillekin. Se on oppi kullekin sävellajille ominaisista luonteenpiirteistä. Sanotaan, että Beethovenille kunkin sävellajin suhde sävellykseen oli yhtä luonnollinen kuin auringon ja kuun vaikutus vuoroveteen. Jos joku yritti esim. laulaa hänen kuultensa muussa kuin alkuperäisessä sävellajissa, sai väärintekijä katua virhettään. 1700-luvun lopusta on tiedossa tusinan verran eri sävellajiteorioita, jotka ovat kuitenkin hämmästyttävän samanlaisia. Sarjan ensimmäisen konsertin sävellaji oli C-duuri (Vanhal: Sinfonia C-duuri, Salieri: Pianokonsertto C-duuri ja Beethoven: Sinfonia nro 1 C-duuri), joka omana aikanaan liitettiin puhtauteen, viattomuuteen ja lapsellisuuteen. Toista konserttia hallitsi D-duuri (Beck: Sinfonia D-duuri, Pichl: Viulukonsertto D-duuri ja Beethoven: Sinfonia nro 2 D-duuri), johon puolestaan liitettiin tuolloin sellaisia määreitä kuin ilo, valo, voitto, sotahuudot. Kolmatta hallitsee Es-duuri (Dussek: Pianokonsertto Es-duuri ja Beethoven: Sinfonia nro 3 Es-duuri), johon yhdistettiin rakkaus, antaumus, sankaruus, pyhä kolminaisuus (sävellajissa on kolme b-merkkiä) ja purppuranpuna. Soitinten kehittyminen ja tasavireisyys ovat pikkuhiljaa tasoittaneet sävellajien luonne-erot, mutta periodisoitinesityksissä ne ovat kyllä kuultavissa.
- Kuudennen kerroksen orkesteri käyttää aikalaissoittimia, jolloin esim. jousisoittimissa on suolikielet, puupuhaltimet ovat todella puuta ja vaskisoittimet ilman venttiilejä. Myös soittotyyli seuraa silloista esityskäytäntöä. Minkälaista lisäarvoa musiikki saa tästä?
OLLILA: Vanhat soittimet asettavat soittajilleen huikean haasteen. Ne ovat herkkyydessään moderneja instrumentteja vaikeampia hallita ja vaativat intohimoista asiaan paneutumista. Niiden taitajat ovat soittotaidon lisäksi hyvin perillä tyylikysymyksistä sekä sävellysten historiallisesta taustasta. Vanhoissa soittimissa erottuu selkeämmin kullekin soittimelle luonteenomainen sävy. Tämä tekee yhteissoinnista monitasoisen, silti läpikuultavan.
Esityskäytännöistä menneiltä vuosisadoilta on säilynyt paljon tietoa, mutta ei ole tarkoituksenmukaista eikä mahdollistakaan siirtää 1700- 1800-luvun esitystä sellaisenaan nykyaikaan. Emme siis pyri kuljettamaan yleisöämme soivaan museoon. Lisääntyvä tietoisuus avaa kuitenkin uusia ulottuvuuksia. Periodisoitinten luonteenomaiset äänenvärit, äänen muodostus ja soitinten keskinäinen tasapaino puhuvat musiikkia oman kielioppinsa mukaan. Tämä musiikki yksinkertaisesti toimii parhaiten aikalaissoittimin soitettuna. Pyrimme - aikansa esityskäytännöistä tietoisina, soittamaan teokset samalla tuoreudella kuin niiden syntyaikoina. Beethovenista käytämme Jonathan Del Marin toimittamaa, kriittiseen tutkimukseen perustuvaa nuottilaitosta.
- Mikä oli Beethovenin ajan viritystaso?
OLLILA: Viritystaso ei ole koskaan ollut standardi. Nykyäänkin eri maissa käytetään hieman eri tasoja. Yleisesti ottaen se on aikojen kuluessa noussut. Anton Schindler, Beethovenin elämäkerran kirjoittaja väittää, että 1800-luvun alusta, jolloin Beethoven kuuroutui, viritystaso hivuttautui vuoteen 1840 mennessä puolisävelaskelen ylöspäin. Beethovenin sisäinen korva pysyi ilmeisesti kuitenkin omaksutulla tasolla. Kuudennen kerroksen orkesteri soittaa Beethovenia n. puoli sävelaskelta matalammalta kuin moderneja soittimia käyttävät orkesterit. Matala viritystaso tuottaa pehmeämmän ja pyöreämmän soinnin.
- Minkäkokoinen oli Beethovenin ajan soittajisto 1800-luvun alussa?
OLLILA: Beethovenilla ei ollut omaa orkesteria käytössään niin kuin esimerkiksi Haydnilla. Vierailevana kapellimestarina sai usein tyytyä kunkin orkesterin omiin järjestelyihin ja soittajamääriin. Hän kuitenkin varioi orkesterin kunkin salin akustiikan ja koon mukaan, mutta mitään yksityiskohtaista orkesterinjärjestystä ei ole dokumentoitu, lukuun ottamatta Wellingtonin voitto-teosta. Tiedetään, että Beethoven oli kiinnostunut orkesterien stereofoniasta ja musiikillisesti tämä ilmenee Wellingtonin ohessa ehkä selvimmin Eroica-sinfonian avausosassa. Kuudennen kerroksen orkesterin koko on esityksissä n. 35 muusikkoa. ja aikalaiskäytännön mukaan he soittavat seisaallaan sellistejä lukuun ottamatta. Orkesterithan soittivat seisaallaan jopa vielä 1900-luvun alussa ja tällöinhän sointi on aivan toisenlainen kuin istuvalla orkesterilla. Beethovenin aikana muusikon istuminen olisi ollut epäkorrektia.
- Beethovenin partituureissa on valtavasti esitysmerkintöjä. Kuinka tarkkaan niitä mahdettiin noudattaa ja pystyttiin noudattamaan?
OLLILA: Beethoven oli ärhäkkä valvomaan esitysmerkkiensä tarkkaa noudattamista. Hänen nuoteissaan niitä riittää! Aikalaissoittajat protestoivat sinfonioiden vaikeutta. Kiltimpi säveltäjä olisi varmaankin tehnyt kritiikin edessä myönnytyksiä, mutta Beethoven passitti valittajat lisäharjoituksiin.
- Kapellimestarin rooli taisi olla tuolloin nykyistä vaatimattomampi?
OLLILA: Kapellimestari oli yleensä teoksen säveltäjä, joka cembalon äärestä tai konserttimestarina johti esityksen. Lisäpontta hän antoi lyömällä tahtia lattiaan vaikkapa kengänkorolla. Mozartin kerrotaan lyöneen niin kovaa, että korko irtosi kesken konsertin. Carl Ditter von Dittersdorf johti ilmeisesti tahtikepilla hiljaisesti jo 1700-luvun lopulla. Konserttimestari ainakin kehui, kuinka mestari johti "ilman paljoa meteliä ja hyödytöntä irvistelyä".
Vuonna 1820 kirjoitettiin: "Johtajan velvollisuus on opiskella koko teoksen henki. Hänen tulee ymmärtää säveltäjää täysin ja sisäistää tämän perusajatus. Harjoitukset ovat johtajan todellinen toimintakenttä, missä hänen tulee työskennellä mitä kärsivällisimmin, mutta peräänantamattomasti. Konsertissa hän tahdinlyönnillään pitää soittajat ja laulajat yhdessä sekä antaa esitykseen elämän".
Haastattelu: Merja Kantola