Joulukonsertti
Antti Tikkanen, johtaja/konserttimestari
Essi Luttinen, mezzosopraano
Pietro Antonacci: Sinfonia Pastorale 2 viululle G-duuri -
Giuseppe Torelli: Joulukonsertto g-molli
Francesco Manfredini: Joulukonsertto C-duuri
Arcangelo Corelli: Joulukonsertto g-molli
Antonio Vivaldi: Viulukonsertto E-duuri "il Riposo - Per il Santissimo Natale"
Alessandro Scarlatti: Cantata Pastorale Per La Nascita Di Nostra Signore
Corellin, Vivaldin, Torellin ja Manfredinin joulukonserttoja kuullaan usein soitettavan yhdessä. Ne lienevät rakastetuimpia niistä tyypillisesti concerto grossoiksi tai orkesterikonsertoiksi sävelletyistä italialaisista barokkikonsertoista, jotka on tarkoitettu esitettäväksi jouluna, ”per la notte di natale” tai ”per il santissimo natale” – usein jouluaattona. Arcangelo Corellin (1653-1713) vuonna 1690 valmistunut joulukonsertto voidaan nähdä tradition juurena, ja se onkin edelleen ”Se” joulukonsertto. Joulukonsertto julkaistiin postuumisti osana Corellin concerto grosso -kokoelmaa, ja opuksen muiden konserttojen tavoin siinä on lukuisia osia. Näistä seitsemäs ja viimeinen on otsikoitu Pastorale ad libitum.
Barokin jouluinen instrumentaalimusiikki vilisee pastoraaleja. 1600-1700 -luvulla pastoraalit olivat usein antiikin hengessä tehtyjä kepeitä runoelmia paimenten ja nymfien lemmekkäästä idyllistä keskellä kukkeaa luontoa, joten mitä ihmettä pastoraali tekee joulukonsertossa? Joulupastoraaleissa onkin kyse niistä toisista paimenista, jotka eivät voisi olla kauempana Arkadian hempeistä sankareista: Beetlehemin paimenista, jotka ensimmäisinä saivat nähdä vastasyntyneen Kristuksen seimessä.
Jouluinen pastoraali – joko suoraan tämän otsakkeen alla tai ilman sitä – on tietynlainen musiikillinen tyyli tai tyyppi, jolle on tyypillistä keinuva, kolmijakoinen ja pisteellinen rytmimalli (”Siciliana”). Tällainen musiikki pyrki matkimaan italialaisten paimenien joulusoittoa, jonka tarkoituksena oli muistella ensimmäisen joulun paimenia. Abruzzi-vuorten paimenet tulivat joulun aikaan Roomaan ja musisoivat säkkipilleillä (zampogna) ja ruokolehtisoittimilla (piffero) seimiasetelmien ja madonnankuvien edessä. Säveltäjät hakivat tätä tyyliä joulumusiikkiinsa käyttämällä borduna-bassoa tai pitkiä alaääniä ja tersseissä kulkevaa, toisteista ja koristeellista, pisteellisin rytmein keinuvaa melodiaa. Corellin pastoraalissa kansanomaisen lämmin aines on vahvasti läsnä osana säveltäjän omaa elekieltä.
Joulukonsertot ovat nimenomaan seimimusiikkia: niissä soi öisten niittyjen hiljaisuus ja tallin hämy, paimenien viattomuus ja hämmennys, nuoren Marian rauha. Samalla niissä heijastuu yllättynyt riemu, käännekohta: seimessä nukkuva lapsi on ihme, joka kääntää maailmanjärjestyksen päälaelleen ja tekee heikoimmista vahvimpia. Vaikka Corellin joulukonsertto on sävyltään tyynen kynttilänhohteinen ja nostalginen, heti vaimennetun dramaattisista alkutahdeista lähtien siinä on pidätettyä ällistystä ja valtavuutta, joka ilmenee jatkuvina piano-forte -vaihteluina. Hillityt kontrastit ovat kuin valon ja varjon häilähtelevää vaihtelua, johon hiljaisen yön järisyttävä merkityksellisyys kätkeytyy.
Myös Vivaldin E-duuri konsertto RV270 tiukkuu yön hellää tunnelmaa ja tallin lämpöä, ja kappaleen alaotsikko onkin ”Il riposo”, lepo. Jouset askeltavat kuin varpaisillaan, etteivät vain herättäisi nukkuvaa lasta. Korkealla säteilevät soinnut, bordunaäänet ja hiljaiset pinnat kantautuvat kuin jonkin väliverhon takaa, jonne kuulija varovasti kurkistaa.
Giuseppe Torellin ja Francesco Manfredinin joulukonsertoissa joulutunnelma on hieman välittyneempi ja suoraviivaisempi. Bolognalaisen viuluvirtuoosi Torellin (1658-1709) joulukonsertto on osa 12 concerto grosson kokoelmaa. Torellin oppilaan Francesco Manfredini (1684-1764) joulukonsertossa näkyy opettajan esikuva. Manfredinin konserton P
pastoraaliksi otsikoitu ensimmäinen osa käyttää miltei samoja melodisia liikkeitä kuin J.S.Bachin kuuluisin pastoraali, jouluoratorion II osan sinfonia, mutta Manfredinin versio on sisäsiistimpi ja tyylitellympi.
Suomalaisen barokkiorkesterin tämän kauden teeman mukaisesti kuullaan paljon soitettujen teosten lisäksi myös ääriharvinaista musiikkia: Pietro Antonaccista ei tiedetään oikeastaan vain, että hän eli joskus 1700-luvulla oletettavasti Napolissa, kuten Napolin Santa Maria delle Grazie -kirkosta löytynyt muistolaatta vihjaa. Hänen ainoa säilynyt teoksensa on noin kuusiminuuttinen Sinfonia pastorale, jonka käsikirjoitusta säilytetään Milanossa. Pastoraaliksi otsikoitu hidas osa on suloinen idylli, jota räväköin piano-forte -vaihteluin maalattu ensiosa ja tyynnyttävä andante kehystävät.
Pastoraalimusiikkia löytyy luonnollisesti myös Alessando Scarlattin, varhaisbarokin suosituimman kantaattisäveltäjän, joulukantaatista, kuten jo sen otsake Cantata Pastorale Per La Nascita Di Nostra Signore antaa olettaa. Paimenmusiikki kuuluu teoksen avaavan sinfonian jälkipuolella sekä viimeisessä aariassa, joka resitatiiveineen on omistettu paimenille ”viattomine säkkipilleineen.” Paimenet nostetaankin kantaatissa päähenkilöiksi Jeesus-lapsen rinnalle: tekstissä ylistetään hellin äänenpainoin köyhää Beetlehemiä ja paimenia, jotka ensimmäisinä kohtasivat Vapahtajan ja saivat todistaa mailmaan laskeutunutta pelastusta.
Auli Särkiö