FIBON VIRTUOOSIT CLEMENTIN KIMPUSSA
Moscheles - Servais/Ghys - Schumann - Schubert
Antti Tikkanen, viulu
Asko Heiskanen, klarinetti
Markus Hohti, sello
Joonas Ahonen, fortepiano
Musiikilliset löytöretket jatkuvat Sellosalin Clementi-pianon kanssa. Miltä kuulostaa Schubertin trio fortepianolla ja suolikielin esitettynä, entä Schumannin Fantasiestücke 12-läppäisellä klarinetilla? Se selviää vain Sellosalissa!
Antti Tikkanen ja Fibo marraskuussa!
Suomalainen barokkiorkesteri on periodisoittimiin erikoistunut orkesteri, jossa eri aikakausien musiikkia esitetään kunkin ajan soittotyyleihin syvällisesti perehtyen ja soittimisto huomioiden. Marraskuussa tästä moninaisuudesta nautitaan kahdesta eri näkökulmasta: Antti Tikkasen suunnittelemassa Fibon virtuoosit Clementin kimpussa –konsertissa kuullaan 1800-luvun kamarimusiikkia ja Georg Kallweitin johtamassa Barokin parhaat –konsertissa ohjelmassa on barokin aikakauden helmiä. Antti Tikkanen soittaa molemmissa konserteissa.
”Virtuoosikappaleet ovat mukava haaste”, kuvailee Antti. ” Sellosalissa esitettävän konsertin ohjelmassa voin haastaa myös muita löytämään virtuoosisia kykyjä itsestään periodi-instrumenteilla, suolikielillä soitto kun on kuitenkin hyvin erilaista kuin moderneilla soittimilla. Esimerkiksi kamarimusiikin aarrearkusta löytyvä Schubertin trio on standardiohjelmaa, mutta kappale saa aivan uusia ulottuvuuksia kun mukana on Clementi-piano normaalisti kuullun Steinwayn sijaan. Harvemmin kuullut variaatiokappaleet ovat hauskoja taiturikappaleita.”
Cervais ja Ghys olivat oman aikansa virtuooseja, jotka soittivat mielellään vaikeita kappaleita. He sävelsivät yhdessä duettomuunnelmateoksen God Save the King –teeman pohjalta. ”Kenties tämä oli vastaus Paganinin vastaavalle variaatioteokselle, kuin sirkusbiisi”, pohtii Antti.
Loppukuusta mielenkiinto kohdistuu Bachin kaksoisviulukonserttoon Georg Kallweitin johtamalla kiertueella. ”On todella mielenkiintoista soittaa konserttoa Kallweitin kanssa”, toteaa Antti. ”Kappale on hyvin tuttu. Jättinimet, kuten isä ja poika Oistrah tai Menuhinhan ovat teosta paljon esittäneet, mutta nyt näkökulma on aivan toinen. Tuntuu todella hyvältä ja opin varmasti paljon Georg Kallweitilta.”
Teosesittelyjä:
Sellon Paganiniksikin kutsuttu Adrien François Servais aloitti viulusoitolla, mutta vaihtoi selloon kuultuaan 12-vuotiaana tämän soittimen suurta virtuoosia Nicolas-Joseph Platelia. Platelin oppilaaksi hän myös päätyi Brysselin konservatoriossa. Suoritettuaan loppututkinnon erinomaisin arvosanoin hän toimi jonkin aikaa orkesterimuusikkona, mutta alkoi vuodesta 1833 enimmäkseen kiertää maailmaa soittimensa lyömättömänä virtuoosina. Hän aloitti suurista musiikkikeskuksista, Pariisista ja Lontoosta, mutta hänen sadat konserttimatkansa kulkivat myös Saksaan ja Baltiaan sekä Pohjoismaihin ja erityisesti Venäjälle. Siellä hän vietti vuodesta 1839 lähtien useaan otteeseen pitkiäkin aikoja. On todennäköistä, että hänen vaikutuksensa kuuluisan venäläisen sellokoulun syntyyn oli aivan ratkaiseva.
Kotimaassaan Belgiassa hän seurusteli ja konsertoi ensi sijassa aikansa huippuviulistien kanssa. Heihin kuului Henri Vieuxtempsin ja Hubert Léonardin ohella Joseph Ghys. Tästä yhteistyöstä syntyi lukuisia, kuten Antti Tikkanen asian ilmaisee, ”lapsilta kiellettyjä virtuoosikappaleita”. God Save the King -muunnelmasarja on niistä tyypillinen esimerkki. Sen innoittajana on todennäköisesti ollut Paganinin sooloviulukappale samasta teemasta. Huomionarvoista on, että sellon osuus on tässä vähintään yhtä haastava kuin viulun.
”On mielenkiintoista lukea teosta sillä silmällä, mitkä soittotekniset asiat olivat selkeästi helppoja kummallekin kaverukselle ja mitä heiltä kenties puuttui tai ovatko he sattumoisin kehittäneet jotain uutta hulvatonta ja härskiä instrumentalismia”, Tikkanen pohtii.
* * * * *
Robert Schumann sävelsi uransa loppupuolella kamarimusiikkia epätavallisille soitinyhdistelmille, vaikka antoikin kokoonpanolle usein vaihtoehtoja. Nämä fantasiakappaleet on sävelletty ensi sijassa klarinetille ja pianolle, mutta niitä kuulee yhtä usein esitettävän sellolla ja pianolla.
Pianoa ja klarinettia yhdistäessään Schumann käyttää eräänlaista akvarellitekniikkaa: stemmojen toisistaan poikkeavat rytmit tekevät soinnin läpikuultavaksi. Tämä korostuu entisestään, kun käytetään periodisoittimia. Fantasiakappaleet ovat karakterikappaleita: jokaisella on oma, muista poikkeava luonteensa. Näitä luonteita kuvaamaan Asko Heiskanen paljastaa kirjoittaneensa nuotteihinsa kullekin kappaleelle työnimen: ensimmäinen osa on "intiimi", toinen "innostunut" ja kolmas "hurjistunut".
Samalla kun kaikki kappaleet ovat omia erillisiä yksilöitään, ne liittyvät yhteen lainaamalla toistensa aiheita. Samoin kuin suurissa laulusarjoissaan, Schumann sitoo vielä ensimmäisen ja viimeisen kappaleen yhteen siten, että viimeinen päättyy muistumaan ensimmäisestä.
Toisin kuin Schubert, Schumann kaksintaa yleensä lauluääntä pianolla − niin myös klarinetin laulua näissä kappaleissa. Schumannin laulujen ystävä voi löytää keskimmäisestä fantasiakappaleesta Kerner-laulujen kevätruohon tuoksua.
* * * * *
Ignaz Moscheles ihannoi Beethovenia jo lapsena, vaikka hänen pianonsoitonopettajansa suositteli hänelle keskittymistä Bachiin, Mozartiin ja Clementiin. Wienissä hänellä oli tilaisuus tutustua idoliinsa, ja kunnioitus kehittyi molemminpuoliseksi. Beethoven uskoi Moschelesille jopa pianopartituurin tekemisen Fidelio-oopperastaan. Vuodesta 1920 alkaen Moscheles teki laajoja konserttimatkoja ympäri Eurooppaa; hän kilpailee tasaväkisesti Lisztin kanssa resitaalikonsertin keksijän kunniasta. Hän innosti 9-vuotiaan Schumannin pianistin uralle, ja hänestä tuli Mendelssohnin ihmelasten opettaja, sittemmin Felixin perustaman Leipzigin konservatorion professori. Moscheles ja Mendelssohn esiintyivät usein myös yhdessä. Heidän lempiohjelmistoaan olivat Bachin konsertot kahdelle tai useammalle cembalolle – kolmatta soitti usein Clara Schumann.
Parhaiten Moscheles viihtyi kuitenkin Englannissa, jonne hän muutti vuonna 1826 ja jossa hän jatkoi Beethovenin musiikin tunnetuksi tekemistä mm. johtamalla Missa solemniksen Lontoon ensiesityksen. Kun Muzio Clementi kuoli Eveshamissa Birminghamin lähistöllä vuonna 1832, Moscheles oli kantamassa hänen arkkuaan.
Nyt kuultava teos voidaan kokea synteesinä kaikista näistä vaiheista ja vaikutteista. Muunnelmissaan pianolle, viululle, sellolle ja klarinetille Moscheles on päällisin puolin klassinen Mozartin tai Clementin tyyliin, mutta antaa tilaa myös romanttiselle taituruudelle Mendelssohnin tapaan. Eikä hän unohda tehdä kunniaa Bachin polyfonialle.
* * * * *
Kun säveltäjä on kuollut 31-vuotiaana, voi tuntua keinotekoiselta puhua hänen myöhäistuotannostaan, mutta pianotrio B-duuri syntyi joka tapauksessa Franz Schubertin toiseksi viimeisenä elinvuonna. Viimeisinä vuosinaan Schubert ehti mieltyä laajoihin muotoihin. Niinpä kuulija saa tässäkin valmistaa vatsansa tukevaan mutta samalla ihmeen raikkaaseen 40 minuutin sointiateriaan – siinä määrin yllätystentäyteiseen, ettei sen soisi koskaan päättyvän. Säveltäjä kierrättää teemojaan kaikissa säännönmukaisissa ja joskus sääntöjen vastaisissakin sävellajeissa, mutta ei koskaan tekotaiteellisesti eikä kömpelösti. Jokainen uusi kuulokulma tuo teemaan uusia sävyjä, uutta sinfonista syvyyttä. Soittajat ovat lujilla, sillä kaikki kuuluu eikä kukaan voi piiloutua toisensa selän taakse. Runsaat oktaavikaksinnukset tekevät kudoksen läpikuultavaksi tavalla, jota periodisoitinten käyttö entisestään korostaa.
Schubert rakentaa triollaan siltaa wieniläisklassismista romantiikkaan. Tämän kaltaista syvämietteisyyttä saamme kokea seuraavan kerran vasta Brahmsin kamarimusiikkiteoksissa. Schumann ilmaisi sen näin:
”Vain silmäys B-duuritrioon, niin ihmiselon kurjuus unohtuu ja maailma näyttäytyy taas säteilevän raikkaana.”
Anu Karlson