BAROKIN PARHAAT
Bach - Telemann - Händel - Geminiani - Sammartini
Suomalainen barokkiorkesteri
Georg Kallweit, johtaja/solisti
Antti Tikkanen, viulu
Hanna Haapamäki, nokkahuilu
Yhteistyökumppanit:
20.11. Eesti Kontsert
21.11. Espoonlahden seurakunta
23.11. Monitaideyhdistys Hämmentämö
25.11. Kaukametsän kulttuuripalvelut
26.11. Oulun Kaupunginorkesteri
Tule kuuntelemaan Bachin kaksoisviulukonserttoa Suomalaisen barokkiorkesterin taituriviulistien tulkitsemana! Konsertissa nautitaan barokin helmistä, eri vaikutteiden yhdistymisten kiteytymistä: 1700-luvun hyvään saksalaiseen säveltäjänkoulutukseen kuului joko konserttojen ja oopperatyylien opiskelu Italiassa tai tanssien, alkusoittojen, melodian koristelun ja ranskalaisen musiikkimaun maistelu Ranskassa. Näiden kahden tyylisuunnan välillä liikkuessaan saksalaiset säveltäjät tulivat luoneeksi niin sanotut yhdistetyt tyylit - ”les goûts réünis”. Konsertissa kuullaan tämän suuntauksen etevimpiä ja nerokkaimpia edustajia kuten Bachia, Händeliä ja Telemannia.
Yhdistetyt tyylit − sekoitetut maut
1700-luvun saksalaiset säveltäjät hakivat esikuvia ja vaikutteita erityisesti etelästä ja lännestä. Samoin kuin jalosukuisten nuorukaisten kasvatukseen kuului matka eurooppalaisen sivistyksen alkulähteille, samoin myös säveltäjät hakeutuivat joko Italiaan tai Ranskaan tutustuakseen näiden edelläkävijämaiden musiikkiin. Saksalaisten säveltäjien osaksi tuli vieraiden tyylipiirteiden yhdistäminen ja sekoittaminen (”les goûts réünis”) uudeksi, omintakeiseksi tyyliksi. Etevimpiä ja nerokkaimpia makujen sekoittajia olivat Bach, Händel ja ennen muita Telemann.
Georg Friedrich Händel sävelsi ensimmäisen oopperansa Reinhard Keiserin johtamalle Hampurin oopperalle vuonna 1705, vain 19-vuotiaana. Almira oli kuitenkin jo kunnioitettava saavutus ja koki erinomaisen menestyksen.
Händel tuli Hampurin oopperaan alun perin orkesterimuusikoksi. Hän soitti siellä ensin toista viulua, sitten cembaloa ja imi itseensä ajan henkeä vastaavan ooppermuodin, jossa ranskalainen goût ja italialainen gusto elivät komeasti rinnakkain. Jälkimmäistä edusti libretto, sillä Händel sai ensimmäisen oopperansa tekstiksi Giulio Pancierin näytelmän. Oopperan päähenkilö Almira oli Kastilian kuningatar ja oli vähällä joutua onnettomiin naimisiin säädyllisen kruununperimyksen turvaamiseksi. Moninaisten ihmissuhdesotkujen ja väärinkäsitysten selvittyä tarinassa on kuitenkin onnellinen loppu vähän Mozartin Figaron häiden tapaan: kaikki halukkaat saavat toisensa.
Hampurin oopperayleisö oli sivistynyttä ja kansainvälisesti suuntautunutta. Niinpä myösAlmirassa aariat tai ainakin osa niistä esitettiin italiaksi, vaikka resitatiivit laulettiin kansankielellä. Alkusoitossa sekä balettikohtauksissa esikuvana oli ranskalainen ooppera, jota edusti loisteliaimmillaan Jean-Baptiste Lully.
Giuseppe Sammartini oli syntynyt Milanossa vanhempana kuuluisan oboistin kahdesta pojasta, jotka molemmat valitsivat soittimekseen niin ikään oboen. Veljesten tekemisiä ei aina pystytä takuuvarmasti erottamaan toisistaan − ei myöskään heidän sävellyksiään. Nuorempi veli Giovanni pysyi kuitenkin koko elämänsä Milanon hovin palveluksessa, kun taas Giuseppe muutti Lontooseen todennäköisesti vuonna 1728. Hän oli Händelin oopperaorkesterin soolo-oboisti, mutta sai nopeasti nimeä myös säveltäjänä. Häneltä tunnetaan lähinnä teoksia poikki- ja nokkahuilulle, kaikkein tunnetuimpana konsertto F-duuri sopraanonokkahuilulle ja jousille. Sen laaja, laidasta laitaan kuohuva tunnesisältö viittaa jo pitkälle barokin aikakauden yli, galanttiin ja klassiseen tyyliin.
Johann Sebastian Bach sävelsi viululle luultavasti enemmänkin konserttoja kuin nykyään tuntemamme. Alkuperäinen partituuri on kuitenkin säilynyt vain konsertoista a-molli ja E-duuri sekä d-mollikaksoisviulukonsertosta. Kaikki ovat peräisin ajalta 1717–21, jonka Bach toimi Köthenissä nuoren ruhtinas Leopoldin hoviorkesterin kapellimestarina.
Bach tunsi hyvin italialaisen konserttotyylin, etenkin Vivaldin konsertot, joista hän oli itsekin tehnyt sovituksia muun muassa uruille. Vivaldilta on peräisin myös konserton kolmiosainen rakenne, jossa ensimmäinen osa on nopea, toinen hidas ja kolmas vielä ensimmäistäkin vauhdikkaampi. Mielenkiintoinen on hitaan osan läheinen sukulaisuus Telemannin neljän viulun konserton ensiosan kanssa.
Georg Philipp Telemann ei saanut kotoaan ymmärtämystä saati rohkaisua musiikinharrastukselleen. Leskeksi jäänyt äiti jopa takavarikoi häneltä soittimet ja nuottipaperit. Mutta kun jatko-opinnot veivät ylioppilaan toiseen kaupunkiin, Magdeburgista Leipzigiin, äidin valvontatehtävä kävi mahdottomaksi. Poika vakuutti lukevansa ahkerasti lakia, mutta kun äidin silmä vältti, eikö hän ollut jo perustamassa orkesteria yhdessä opiskelutoveriensa kanssa. Ja miten sattuikaan, että huonetoveri − niin ikään salamusikaalinen nuorukainen − huomasi Georg Philippin repusta pilkottavan nuottivihon ja esitytti siihen kirjoitetun kantaatin seuraavana sunnuntaina Tuomaskirkossa. Ei aikaakaan, kun tuleva säveltäjä oli tehnyt sopimuksen kirkkokantaattien säveltämisestä jumalanpalveluskäyttöön kahden viikon välein. Vähitellen juridiikka jäi, ja Telemannista tuli muusikko, vaikka hän oli tällä alalla käytännöllisesti katsoen itseoppinut.
1700-luvun alkupuolen Saksassa ulkomaalaiset muusikot olivat kovaa valuuttaa. Telemannin ei tarvinnut matkustaa Italiaan eikä Ranskaan saadakseen kuulla näiden maiden musiikkia. Omien sanojensa mukaan hän oppi ranskalaisen tyylin Hannoverin hovikapellissa ja italialaisen Wolfenbüttelissä. Kun hän palveli Promnitzin maakreiviä Sleesian Soraussa, tämä toi hänelle Ranskan matkoiltaan kopioita Lullyn ja Campran teoksista opiksi ja esikuvaksi.
Telemann ei ollut minkään soittimen suuri virtuoosi, mutta hallitsi kaikki orkesterisoittimet sen verran hyvin, että pystyi tarvittaessa hyppäämään avustajaksi mihin tahansa stemmaan. Lisäksi hänellä oli erinomainen baritoniääni, jolla hän saattoi esittää kantaateissaan ja muissa vokaaliteoksissaan myös solistiosuuksia. Tästä laulullisuudesta ehkä oli peräisin hänen melodian tajunsa. Oppilailleenkin hän korosti melodian merkitystä musiikin perusaineksena.
Soinnutuksessa Telemannia voidaan pitää uranuurtajana. Hän käytti ylinousevia ja vähennettyjä intervalleja, hän hätkähdytti riitasoinnuilla siinä missä liioitelluilla temponvaihdoksillakin. Pitkän luomiskautensa mutta myös ennakkoluulottoman luonteensa ansiosta Telemann on kaikista barokin mestareista lähimpänä wieniläisklassismia. Orkesterisarja lisänimeltään ”La bizarre” (”Omituinen”) on tästä oivallinen esimerkki.
Uudenlaisia sointivärejä Telemann loi paitsi soinnutuksella myös soitinnuksella, jonka alalla hän kokeili yhtä yllättäviä yhdistelmiä. Tällainen oli esimerkiksi konsertto neljälle viululle ilman bassoa – siis neloiskonsertto ilman orkesteria. Vivaldi-vaikutteet ovat tässä teoksessa ilmeiset heti alkutahdeista lähtien, ja ensimmäinen osa on silmiinpistävästi sukua Bachin kaksoisviulukonserton hitaan osan kanssa. Telemannin konsertto on kuitenkin syntynyt aikaisemmin: hän sävelsi sen Eisenachissa, josta lähti vuonna 1712, kun taas Bach kirjoitti kaksoiskonserttonsa Köthenissä aikaisintaan 1717.
Francesco Geminianin kaksitoista concerto grossoa perustuvat hänen opettajansa Arcangelo Corellin sooloviulusonaatteihin opus 5. Geminiani sävelsi konsertot Lontoossa, jonne Corellin maine oli kiirinyt jo ennen häntä ja pikku hiljaa syrjäyttänyt siihen asti Englannissa vallinneen ranskalaisen musiikin ylivallan.
Geminiani oli syntynyt Luccassa 1687, lähtenyt Roomaan Corellin oppilaaksi ja saanut ensimmäinen musiikinjohtajan paikkansa Napolista. Kun hän saapui Lontooseen, hänen paras suosituksensa olivat opinnot Corellin johdolla, mutta pian hän ei enää tarvinnut suosituksia. Hänen viulusonaattiensa ensimmäinen opus saavutti suuren menestyksen, ja hän sai soittaa itselleen kuningas Yrjö I:lle Händelin säestäessä cembalolla.
Alun perin portugalilaisessa yksinkertaisessa Folia-teemassa piilee patoutuneena voimakkaiden tunteiden kirjo laidasta laitaan – kiitollisempaa lähtökohtaa muunnelmateokselle on vaikea kuvitella. Corelli sai siitä aikaan peräti 23 muunnelmaa. Geminianin sovitus ei laimenna alkuperäisteoksen tulisuutta, vaikka soitinkokoonpano tekeekin sen helpommin lähestyttäväksi.
Anu Karlson
PÄÄVIERAILIJA
Georg Kallweit
Georg Kallweit on kotoisin Greifswaldin hansakaupungista Itä-Saksasta. Jo Berliinin Hanns Eisler -musiikkikorkeakoulussa opiskellessaan hän kiinnostui esi- ja varhaisklassisen musiikin tyylikysymyksistä ja jatkoi niihin perehtymistä toimiessaan Berliinin radion sinfoniaorkesterin muusikkona. Berliinin Akademie für alte Musik ja Berliner Barock-Compagney -orkesterien vuorottelevana konserttimestarina ja solistina sekä monien muiden tunnettujen yhtyeiden vierailijana hän on jo pitkään ollut alansa kysytyimpiä spesialisteja. Yhä enenevän osan hänen ajastaan vievät nykyisin solistinen ohjelmisto sekä kapellimestarin tehtävät.
Georg Kallweit on toiminut useiden maineikkaiden kokoonpanojen taiteellisena johtajana ja/tai konserttimestarina. Näistä mainittakoon Ensemble Resonanz Hamburg, Deutsches Sinfonieorchesterin piirissä toimiva Deutsche Kammervirtuosen Berlin, Ensemble Kaleidoskop ja Lauttencompagney. Konserttimestari-kapellimestarina hän on tehnyt yhteistyötä myös Suomalaisen barokkiorkesterin kanssa, vuodesta 2010 alkaen sen päävierailijana.
Georg Kallweitin diskografia käsittää yli 50 cd:tä, joista monet on huomioitu merkittävillä palkinnoilla. Harmonia mundille hän on levyttänyt viulukonserttoja ja Capricciolle sekä Raumklangille laajan kirjon kamarimusiikkia. Konserttimatkoillaan hän on ehtinyt lähes kaikkiin Euroopan maihin ja vieraillut säännöllisesti myös Pohjois- ja Etelä-Amerikassa sekä Aasiassa. Vuosina 1998−2001 hän hoiti opetusvirkaa Leipzigin musiikkikorkeakoulussa. Nykyisin hän antaa säännöllistä workshop-opetusta barokkiviulussa ja kamarimusiikissa; erityinen kummisuhde hänellä on ”Bachin perilliset” -nimiseen Sachsen-Anhaltissa toimivaan nuorisobarokkiorkesteriin.