Tuttua ja tuntemattomampaa
Sirkka-Liisa Kaakinen, viola d'amore, barokkiviulu
Petra Aminoff, traverso
Asko Heiskanen, chalumeau
Jani Sunnarborg, barokkifagotti
Markku Luolajan-Mikkola, viola da gamba ja barokkisello
Eero Palvianen, arkkiluuttu
Petteri Pitko, cembalo
Liput 18/12
Antonio Vivaldi (1678-1741): Konsertto huilulle, viululle ja sellolle D- duuri RV 94
Christoph Graupner (1683-1760): Trio chalumeaulle, fagotille ja continuolle C-duuri, GWV 201
Georg Philipp Telemann (1681-1767): Trio huilulle, viola d’amorelle ja continuolle
Friedrich Wilhelm Zachow (1663-1712): Trio huilulle, fagotille ja continuolle F-duuri
Christoph Graupner: Trio viola d’amorelle, chalumeaulle ja continuolle
Antonio Vivaldi: Trio nokkahuilulle, fagotille ja continuolle a-molli RV 86
Luovaa leikkiä ja uusia sointeja
Suomalaisen barokkiorkesterin marraskuun konserteissa soivat tuttujen barokkisäveltäjien ohella myös tuntemattomammat nimet ja oudommat soittimet. Yhtenä päähenkilönä on Christoph Graupner (1683-1760), jonka musiikkia Fibon tämän kauden päävierailija Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilch yhtyeineen on parhaillaan levyttämässä.
- Keväällä levytetään Graupnerin orkesterisarjoja ja ensi syksyllä kamarimusiikkia, Kaakinen-Pilch kertoo.
Kamarimusiikkilevyn teemana ovat harvinaiset soittimet chalumeau ja viola d'amore, ja niiden ympärille rakentuu myös tämä konserttiohjelma.
- Graupnerin suhde näihin soittimiin kertoo paljon tuon ajan Saksan musiikillisesta hengestä: silloin tutkittiin ja kokeiltiin innokkaasti uusia soittimia ja etsittiin uusia sävyjä. Säveltäjät olivat kiinnostuneista uusista sointiväreistä, ja esimerkiksi sävellajit harkittiin tarkkaan.
Chalumeau muistuttaa ulkomuodoltaan hieman nokkahuilua, mutta siinä on klarinettimainen suukappale ja kaksoisruoko. Pehmeä sointi tuntuu soittimen pituuteen nähden hätkähdyttävän matalalta. Yksinkertaisena ruokosoittimena chalumeauksi kutsuttu soitin oli olemassa Ranskassa jo keskiajalla, mutta barokin aikana sitä kehiteltiin eteenpäin juuri Saksassa. Chalumeausta kehittyi myöhemmin moderni klarinetti.
Viola d'amore, ”lemmenviulu”, oli eräänlainen kokeilijoiden suosikkisoitin, joka kuvaavasti ei koskaan saavuttanut vakiintunutta muotoa. Vaikka esimerkiksi resonanssikieliä – soitettavien kielien alla vapaasti värähteleviä metallikieliä – pidetään viola d'amoren ensimmäisenä tunnusmerkkinä, aina 1700-luvulle asti rakennettiin myös malleja, joissa resonanssikieliä ei ollut lainkaan. Yhtäläisyyksiä gambaperheeseen on paljon: soitettavia kieliä on kuusi tai seitsemän, muoto on samankaltainen, tosin litteämpi, sointi on pehmeän nasaali ja ”ihmismäinen”, ja loivan tallan vuoksi useiden kielien yhtäaikainen soittaminen ja kansanomainen, ns. lirone-tyyppinen sointusoitto on helppoa. Viola d'amorea kuitenkin soitetaan kuten viulua eikä siinä ole otenauhoja.
1900-luvulla soitin löydettiin uudestaan, ja sitä voi kuulla vaikkapa useissa Janáčekin oopperoissa ja Prokofjevin Romeo ja Julia -baletissa.
Barokin aikana kukaan muusikko ei soittanut yksinomaan viola d'amorea, kuten ei mitään muutakaan soitinta – kaikki olivat moni-instrumentalisteja. Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilchin mukaan tämä tulee konsertissakin hyvin esiin, sillä usea soittaja saa vaihtaa instrumenttiaan lennossa. Myöskään säveltäjää pelkkänä säveltäjänä ei ollut oikeastaan olemassa: kaikki soittivat ja kaikki sävelsivät, jotkut enemmän ja jotkut vähemmän. Musiikkiahan barokkihoveissa, kirkoissa ja kaupungeissa tarvittiin jatkuvasti, sillä ”vanhaa” musiikkia ei soitettu käytännössä lainkaan.
- Graupner sävelsi kollegoilleen, joiden kyvyt ja luonteet hän tunsi hyvin, Kaakinen-Pilch kertoo. - Siksi kappaleissa on myös hassuttelua ja vitsejä, ja jotkut ovat jopa muotokuvia soittajistaan. Tämän vuoksi musiikki myös istuu soittimelle niin hyvin.
Musiikillinen huumori leimaa kappaleita ylipäätään: Graupnerin kokeilevuus oli ennen kaikkea luovaa leikkiä, muotojen, sävyjen ja soitinyhdistelmien suomien mahdollisuuksien tutkimista.