H-molli-messu (1749) on Johann Sebastian Bachin (1685–1750) musiikin ja myöhäisbarokin ihmeellinen monumentti, jonka syntysyitä ei tunneta. Kun Bachin messu kustannettiin (1833, 1845) ja ensiesitettiin kokonaisuudessaan (1835), elettiin jo romantiikan teos- ja tekijäkäsityksen aikaa. Bach oli kuitenkin tarvinnut kokoluokaltaan ennennäkemättömälle messulle oman aikansa syyt, sekä sisäiset että ulkoiset. Barokin säveltäjää ohjasi enemmän velvollisuus kuin vapaus. Sisäiset syyt säveltää missa tota – koko pysyvä messuliturgia – on melko helppo löytää. Bach nimittäin kokosi sävellyksiä laajemmiksi kokonaisuuksiksi. Näitä kokoelmia ovat Das Wohltemperierte Klavier I–II (1720, 1740) sekä Clavier-Übung I–IV (1731–1741). Myös jouluoratoriota (1735) voi ajatella kantaattikokoelmana, johon Bach tallensi onnistuneimpia maallisia vokaalisävellyksiään. Kaikilla mainituilla teoksilla oli kuitenkin myös ulkoinen käyttötarkoitus. Kokonaisuutena h-molli-messulle on vaikeampi keksiä käyttöä aikansa musiikillisessa ja kirkollisessa ympäristössä.
Bach sävelsi neljä pelkästään Kyrien ja Glorian sisältävää messua, joille oli paikka luterilaisessa käytännössä. Viides tällainen missa brevis on omistettu vuonna 1733 Saksin uudelle vaaliruhtinaalle Fredrik August II:lle, ja se muodostaa ensimmäiset 12 osaa h-molli-messusta.
Vuoden 1733 messu on verrokkejaan suurimuotoisempi. Leipzigilaismuusikko tavoitteli sillä asemaa katolisessa Dresdenin hovissa ja saikin hovisäveltäjän arvonimen vuonna 1736. Sävellystyön mahdollisti August II Väkevän kuolemasta johtuva suruaika, joka hiljensi kantaattiesitykset Leipzigissakin. Messua ei esitetty Dresdenissä, vaikka esitystä saatettiin suunnitella luterilaiseen Sophienkircheen. Bachin poika Wilhelm Friedemann työskenteli siellä urkurina 1733– 1746.
Kreikankielinen Kyrie alkaa hätkähdyttävällä johdannolla ja jatkuu arkaaisen jäljittelyn ja modernin tunteellisuuden yhdistäen. Christe eleison on galantti ja lohdullinen sopraanoduetto, kun taas toinen Kyrie eleison kuullaan edellistä ahdistuneempana. Se on stile anticon mukainen ankara fuuga.
Soitinnus ja musiikin vaativuus kertovat Dresdenin rikkaista olosuhteista. Myös messutekstin jakaminen useisiin oopperatyyliä hyödyntäviin osiin vastasi pääkaupungin napolilaista muotia. Glorian aloittavassa konsertoivassa kuoro-osassa kuullaan trumpettien ja patarumpujen loistoa, homofonian ja polyfonian vaihtelua sekä temaattista kehittelyä. Et in terra pax alkaa jouluevankeliumiin viittaavana pastoraalina, kunnes puhkeaa taivaalliseksi fuugaksi.
Laudamus te esittelee viulu- ja sopraanosolistien virtuoositaitoa. Gratias agimus tibi on puolestaan kiittävä kuoro-osa, jossa Palestrina-polyfonia kohtaa barokin tonaalisen jännitteen ja orkesterin voiman. Sopraanon ja tenorin duetto Domine Deus ilmaisee ajatuksen Isän ja Pojan yhteisestä olemuksesta asettamalla eri tekstit päällekkäin. Traverson ja jousien dialogi sekä laulusolistien taidokkaat osuudet luovat hienostunutta moniäänisyyttä.
Qui tollis on raskasta kärsimysmusiikkia, jonka tyyli on kaukana edellisestä kuoro-osasta. Qui sedesin ja Quoniamin oboe d’amore, fagottiduo ja metsästystorvi puolestaan muistuttavat Dresdenin hovikapellin erinomaisesta puhaltajistosta. Bassoaaria Quoniam on poloneesi. Puolan kuninkaana toimivan vaaliruhtinaan hovissa kyse ei ollut vain tanssilajista vaan tavasta viitata Kristuksen kuninkuuteen. Cum Sancto Spiritun vaativat vokaalijuoksutukset yhdistyvät koko orkesteriin ja Kolminaisuutta ilmentävään kolmijakoisuuteen.
Vuoden 1733 messun osat ovat Bachin aiempien sävellysten uudelleenkäyttöä eli parodioita. Nikean uskontunnustuksen käsittävässä Credossa on sen sijaan kaksi uutta sävellystä vuodelta 1749: Et incarnatus ja Confiteor. Credosta on löydetty aiempi versio Gothan kaupungista, mutta kokonaisuudessaan se kertoo pyrkimyksestä säveltää h-molli-messu.
Bachin kopisteina toimivat läheisimmät kollegat, vaimo Anna Magdalena ja pojat Carl Philipp Emanuel ja Friedemann. Tuomaskoulun kopistien sivuuttaminen viittaa siihen, ettei messua ollut tarkoitettu kirkkovuoden tavanomaiseen ohjelmistoon. Emanuel esitti Credon sittemmin hyväntekeväisyyskonsertissa Hampurissa vuonna 1786.
Credo on yhdeksänosainen ja rakenteeltaan symmetrinen. Aloittavassa osassa kuullaan liturginen melodia cantus firmuksena osana kompleksista polyfoniaa. Patrem omnipotentem on uudenaikaisempi konsertoiva osa. Kahdelle oboe d’amorelle, jousille, sopraanolle sekä altolle sävelletty Et in unum Dominum hyödyntää monipuolisesti kaikuelettä.
Kolme kuoro-osaa muodostavat Credon keskikohdan ja käsittelevät Kristuksen pelastushistoriaa: lihaksi tulemista, ristiinnaulitsemista ja ylösnousemusta. Ekspressiivisen kromaattinen Et incarnatus kuvaa mysteeriä ja tiedon rajoja koko teoksen uudenaikaisimmalla sävelkielellä. Crucifixuksen musiikki on puolestaan messun vanhinta, vuodelta 1714. Laskevat passus duriusculus -kulut ja musiikillisten ristikuvioiden maisema johtavat riemukkaaseen Et resurrexitiin. Siinä kuultava bassosoolo on soittimellisen haastava. Soolon kolmesti toistuva teksti viittaa sekä kolmannen päivän ylösnousemukseen että tuomiopäivään.
Bassoaariassa Et in Spiritum Sanctum kolmikkorytmissä askeltavat oboet ja solisti antautuvat lempeään hurmioon. Credon lopuksi käytetään taas cantus firmus -polyfoniaa sekä konserttotyyliä. Confiteorin stile antico -satsin lomassa melodia kuullaan ensin päällekkäin ja sitten hidastettuna. Et expecto puolestaan alkaa harmonialtaan salamyhkäisesti. Maallisen tuskan kuvausta seuraa riemuisa kuolleiden ylösnousemus.
Bach sävelsi loistokkaan Sanctuksen joulupäiväksi 1724. Se esitettiin uudestaan jouluna 1745, jolloin juhlittiin Preussin kanssa solmittua rauhansopimusta. Samalla kuultiin myös vuoden 1733 Gloria, mistä Bachin on arvuuteltu saaneen sytykkeen missa totan kokoamiseen.
Kenties suosituin teoria h-molli-messun käyttötarkoituksesta on Dresdenin uuden katolisen hovikirkon vihkiminen. Peruskivi muurattiin vuonna 1739, ja pyhäkkö vihittiin 1751, vuosi Bachin kuoleman jälkeen. Koko messua ei kuitenkaan toimitettu Dresdeniin, ja vaikuttaa epätodennäköiseltä, että se olisi voinut korvata hovikapellimestari Hassen musiikin.
Eräs teoria liittyy wieniläisen kreivi Questenbergin ja Bachin kirjeenvaihtoon keväällä 1749. Kreivi oli jäsenenä Musikalische Congregationissa, joka järjesti Wienissä Cecilian päivänä suuria kirkkomusiikkiesityksiä. Tämä olisi tarjonnut messulle sopivan käyttöyhteyden. Säilyneessä kirjeessä ei kuitenkaan viitata h-molli-messuun, eivätkä wieniläiset arkistot kerro lisää.
Osanna kaksoiskuorolle laajentaa yhä messun ilmaisukeinoja. Sen musiikki on peräisin vaaliruhtinaalle omistetusta kantaatista (1734). Tenoriaaria Benedictus on messun intiimeintä musiikkia, ja viiltävän raskaan Agnus Dein musiikki on kadonneesta hääkantaatista. Alttoaarian toinen versio kuullaan Taivaaseenastumisoratoriossa (1738).
Teoksen päättävä Dona nobis pacem toistaa Gratias agimus tibin musiikin ja vahvistaa h-molli-messun olevan yksi kokonaisuus. Samalla kiitoshymnin toisto viittaa luterilaiseen liturgiaan, jossa ehtoollinen päättyy kiitosrukoukseen. Musiikki kertoo Jumalan rauhasta loistokkain keinoin: on kuin miekat taottaisiin auroiksi.
Justus Pitkänen