Concerto grosso x 6

PROGRAM

Georg Friedrich Händel (1685–1759)
Concerto grosso op. 3, nro 2, B-duuri (HWV 313)

1. Vivace
2. Largo
3. Allegro
4. (Menuet)
5. (Gavotte)

Francesco Geminiani (1687–1762)
Concerto grosso nro 4, F-duuri (H. 135), Corellin viulusonaattien op. 5 pohjalta

1. Adagio
2. Allegro
3. Vivace
4. Adagio
5. Allegro

Georg Muffat (1653–1704)
Concerto grosso nro 1, d-molli, ”Bona nova”

1. Sonata–Grave–Allegro
2. Ballo–Allegro
3. Grave
4. Aria
5. Giga

VÄLIAIKA

Georg Friedrich Händel (1685–1759)
Concerto grosso op. 3, nro 6, D-duuri (HWV 317)

1. Vivace
2. Allegro

Pietro Antonio Locatelli (1695–1764)
Concerto grosso op. 7, nro 3, G-duuri

1. Largo–Allegro
2. Largo
3. Allegro

Arcangelo Corelli (1653–1713)
Concerto grosso op. 6, nro 4, D-duuri

1. Adagio–Allegro
2. Adagio
3. Vivace
4. (Giga) Allegro

ABOUT THE PROGRAM

Anthony Marini, programme planning

NOTE: The venue for the Hämeenlinna concert has changed from the originally announced location.

Many of the Baroque masters composed their most spectacular orchestra music in the concerto grosso form. This popular structure is based on colourful alternation between a group of soloists and the full orchestra. In FiBO’s and the Estonian Floridante’s joint concert, we hear concertos by Händel, Corelli, Geminiani, Muffat and Locatelli. For the violinist Anthony Marini, who often performs as concertmaster in both orchestras, this concert will be his final one in the role of FiBO’s artistic planner.

Georg Friedrich Händel’s (1685–1759) concerto grosso collection opus 3 is thought to have been completed without the composer’s close supervision. The publisher responded to the British demand for works in the genre established by Corelli by arranging earlier pieces. The result was a collection of beloved and diverse works, featuring material from oratorios and operas, instrumental numbers resembling arias, and organ solos. The first concertos by the star violinist Francesco Geminiani (1687–1762), who was working in London at the time, were skilful arrangements of violin sonatas by his teacher Corelli.

Like Händel, Georg Muffat (1653–1704) met Corelli in Rome and learned his style. The concerto Bona nova (Good news) combines French temperament with Italian texture – an approach Muffat brought with him to the German-speaking regions of Europe. Pietro Locatelli (1695–1764), born in Lombardy, later settled down in Amsterdam. He sought to merge Corelli’s style with newer galant influences.

Arcangelo Corelli’s (1653–1713) concertos captivate with their refined interplay of light and shade, as well as their sense of form. From the perspective of the development of tonal methods, these important works appeared at just the right moment: the music publishing industry was flourishing. The musical landscape featured both archetypal motifs and the most up-to-date techniques.

Duration: 1 h 45 min (incl. intermission)

FiBO's artistic planner Anthony Marini introduces the concert at the House of Nobility on 21 November from 6 pm to 6.30 pm.

Program texts

25 Brook Streetin talo oli Georg Friedrich Händelin (1685–1759) koti vuodesta 1723 lähtien hänen kuolemaansa asti. Händelin ja palvelusväen asuintilojen lisäksi saman katon alla oli harjoitussali cembaloine ja urkuineen. Sävellyshuoneessa soi myös vienoääninen klavikordi. Händel myi osan nuoteistaan suoraan kotoaan. Hän kartutti taidekokoelmaa, johon luettiin perunkirjoituksessa 80 teosta tai painokuvaa.

Lontooseen Händel muutti vuonna 1712, jolloin hänellä oli italialaisen oopperasäveltäjän maine. Italialaisen musiikin muoti olikin jo hyvän aikaa sitten syrjäyttänyt Englannissa ranskalaisen. Kruununasianajaja Roger North totesi viimeistään Corellin sonaattien ja konserttojen ”raivanneen maan kaikesta muunlaisesta musiikista”.

Kustantajat John Walsh vanhempi ja nuorempi vastasivat ahkerasti Corellin musiikin kysyntään. Soitettavaa tarvitsivat hovin, kirkon ja ylimystön lisäksi yhdistykset, jotka kokoontuivat tavernoihin sekä puutarhoihin ja myivät lippuja julkisiin konsertteihin. Parlamentarismin nousu oli vapauttanut yhteiskuntaa ja porvaristoa. Uuden poliittisen kulttuurin polttopisteitä olivat myös kahvilat ja teatterit.

Walshin kustantamo oli Händelillekin vähintään välttämätön paha, vaikka hän ei ollut aina tyytyväinen palkkioonsa. Walsh nuorempi kokosi Corellin-nälkäiselle yleisölle Händelin aiemmista teoksista kuusi concerto grossoa (op. 3, 1734) ilman säveltäjän valvontaa. Laitoksen lukuisat virheet eivät tuntuneet haittaavan, kun Händel luovutti myöhemmin kustantamolle yksinoikeuden musiikkiinsa.

B-duuri-konsertossa nro 2 oboeilla on tärkeä osa. Vivacessa sooloviulut vuorottelevat. Oboet tuplaavat orkesterin viuluja, mutta luovat myös pitkää linjaa. Ne nousevat esiin triolikuviolla, jonka pohjalla harmonia etenee kutkuttavasti. Seuraava largo on aaria oboesolistille.

Suurta draamaa henkivä fuuga on peräisin Brockes-passionin (n. 1716) alkusoitosta. Menuetissa musiikki etenee oboeiden ja viulujen neljän solistin pelinä. Gavotissa oboet muodostavat solistiyhtyeen eli concertinon.

*

Italialaisia muusikkoja houkutteli Brittein saarille hyvä ansiotaso ja kehittyvä konserttikulttuuri. Myös tähtiviulisti Francesco Geminiani (1687–1762) muutti maahan vuonna 1714 ja esiintyi pian kuningas Yrjö I:lle. Koskettimien ääreen hän pyysi Händelin, jolle oli annettu Italiassa lempinimi ”il caro Sassone”, rakas saksilainen. Muusikot soittivat Corellin sonaatteja (op. 5, 1700). Roomalaismestari oli omistanut ne Yrjö I:n siskolle, Preussin Sofia Charlottalle.

Vuosikymmentä myöhemmin Geminiani julkaisi Corellin viulusonaateista sovittamansa 12 concerto grossoa (1726–1727), kustantajana oli Walsh. Tänään kuullaan konsertto nro 4 F-duurissa. Geminianin uskollisessa sovituksessa concertino-yhtye ja koko orkesteri – grosso – vuorottelevat välillä fraasi fraasilta. Vaihdos solistiin voi liittyä tekstuurin muutokseen. Grosso saa usein viedä musiikilliset ajatukset loppuun.

Geminiani oli todennäköisesti opiskellut Corellin johdolla Roomassa. Hänkin saavutti mainetta opettajana: oppilaisiin Englannissa kuuluivat esimerkiksi säveltäjät Charles Avison ja Elisabetta de Gambarini. Geminiani matkusti Irlannissa ja Ranskassa ja työskenteli myös taidekauppiaana.

*

Geminianin ja Händelin tapaan myös Georg Muffat (1653–1704) tutustui Corelliin Roomassa. Muffat oli tavannut toisenkin 1600-luvun musiikin suurimmista nimistä, Jean-Baptiste Lullyn. Savoijissa syntynyt säveltäjä nimittäin opiskeli teininä Pariisissa, jossa Lully hallitsi Aurinkokuninkaan hovimusiikkia. Muffat’n värikäs elämä vei hänet myöhemmin Baijeriin ja Salzburgiin.

Roomassa Muffat oleili vuosina 1680–1682 ja kartutti tietämystään Bernardo Pasquinin johdolla. Salzburgiin palattuaan urkuri-säveltäjä näki itsensä italialaisen ja ranskalaisen tyylin sanansaattajana. Hän osasi kuvata Corellin ja Lullyn esityskäytänteitä ja yhdisti omissa sävellyksissään eri maiden traditioita.

Muffatin 12 concerto grossoa julkaistiin kokoelmassa nimeltä Exquisitioris harmoniae instrumentalis gravi-jucundae (1701, suom. Erittäin hienoa vakavaa ja ilahduttavaa soitinmusiikkia). Jokaisella teoksella on mielikuvitusta ruokkiva lisänimi, joka liittyi Muffatin mukaan merkitykselliseen esityshetkeen.

Konserton Bona nova (Hyviä uutisia) aloittavassa sarabandessa melodiat kaartuvat ranskalaisittain. Jäljittelevän allegron tekstuuri on italialaista. Osassa painotetaan koko orkesteria. Sen sijaan Ballossa concertino johtaa tanssia. Pilvet eivät väisty melankolisesta teoksesta kokonaan. Varhaisempaa barokkityyliä henkivä Aria voisi käsitellä ajan vääjäämättömyyttä, jos se sanoitettaisiin. Pippurisessa Gigassa concertinon ja grosson vaihtelu on tiheimmillään.

*

Kaksiosainen D-duurikonsertto nro 2 on Händelin op. 3:n outolintu. Walsh käytti siinä oopperan Ottone (1723) musiikkia, joka oli itse asiassa peräisin Händelin aiemmin säveltämästä konsertosta. Toisessa osassa kuullaan oopperan Il pastor fido (1712) materiaalia, joka puolestaan perustui kosketinsoitinkappaleeseen.

Alussa vallitsee fantasiamainen tunnelma, joka ilmenee veikeinä modulaatioina ja vaihtelevina jaksoina. Toisen osan vakava hovitanssi vaihtuu improvisatoriseen urkusooloon. Myöhemmin Händel nousi kosketinsoittajana julkisuuteen juuri urkukonsertoilla, joita esitti oratorioidensa välinumeroina.

*

Pietro Locatelli (1695–1764) syntyi Alppien juurella Bergamossa, opiskeli Roomassa ja matkusti viuluvirtuoosina läpi saksankielisen Euroopan. Lopulta italialainen asettui Amsterdamiin ja keskittyi viiden sävellyskokoelman julkaisemiseen. Locatelli ehti tavata Corellin Roomassa ennen tämän kuolemaa. Hänen tiedetään esiintyneen esimerkiksi Mantovassa, Venetsiassa ja Münchenissä. Preussin hovissa virtuoosi herätti huomiota jalokivin koristellulla esiintymisasullaan.

Kuusi konserttoa neljälle op. 7 (1741) on nähty Locatellin yrityksenä virtaviivaistaa concerto grossoa ja ottaa huomioon uusi galantti tyyli. Konserton nro 3 G-duuri toisessa osassa vasta-aiheet ovat teemaa kiinnostavampia. Osa huipentuu pitkiin kaarroksiin urkupisteellä. Toisessa largossa on kyse ennemmin tekstuurin ohenemisesta kuin tietyn concertino-ryhmän merkityksestä. Päättävässä allegrossa seurataan taiturinäytöstä laajoine hyppyineen. Concertinon ja grosson vuorottelu on selkeää, ja b-osassa siirrytään harmoniseen kehittelyyn.

*

Arcangelo Corelli (1653–1713) opiskeli nuorena Bolognassa maineikkaan Filharmonisen akatemian ensimmäisten viulistien joukossa. Maineensa hän loi Roomassa ylimystön, kirkonmiesten ja kuningatar Kristiinan palveluksessa. Corelli opetti ahkerasti ja kokosi erityistilaisuuksiin monikymmenpäisiä orkestereita. Tyypillisessä roomalaisorkesterissa soitti viitisentoista muusikkoa.

Vuonna 1706 Corelli nimitettiin kuningatar Kristiinan muistolle perustettuun Accademia dell’Arcadiaan. Yhteisöön kuului roomalaista taide-eliittiä, säveltäjistä esimerkiksi Alessandro Scarlatti. Todennäköisesti akatemian piirissä Corelli tapasi esimerkiksi Händelin.

Vetäydyttyään julkisesta toiminnasta vuonna 1708 Corelli keskittyi teosjulkaisujen valmisteluun. Teosten leviämisen kannalta olennaista oli, että Corelli sai kustantajakseen Estienne Roger’n. Alankomaihin asettunut hugenottipakolaisten poika kustansi 1700-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä yli 500 teosta. Esimerkiksi Walshin kustantamo uudelleenjulkaisi Roger’n editioita.

Muffat vertasi Corellin konserttojen soolojen ja orkesterin vaihtelua sekä dynaamisia eroja valon ja varjon kontrastiin. Roomalaismestari omaksui aikalaistensa konserttotyylin ja vakiinnutti sen muodon. Kun Corelli viimein julkaisi konserttonsa, tyyli oli jo kehittynyt muiden käsissä eri suuntiin. Englannissa Corellin malli pysyi kuitenkin hallitsevana. Neljäs konsertto D-duuri 12 grosson kokoelmasta (op. 6, 1714) esittelee monipuolisia keinoja. Toisessa osassa aaltoilevassa tekstuurissa liikkuu valittavia passus duriusculus -laskuja. Vivacessa valokeilassa on concertino. Päätösosassa huomion varastaa kooda, jossa koko orkesteri kiihdyttää.

Justus Pitkänen

Close