Maria 4D

Schönberg: Pierrot Lunaire

3. Der Dandy
Mit einem phantastischen Lichtstrahl
Erleuchtet der Mond die krystallnen Flakons
Auf dem schwarzen, hochheiligen Waschtisch
Des schweigenden Dandys von Bergamo.

In tönender, bronzender Schale
Lacht hell die Fontäne, metallischen Klangs.
Mit einem phantastischen Lichtstrahl
Erleuchtet der Mond die krystallnen Flakons.

Pierrot mit dem wächsernen Antlitz
Steht sinnend und denkt:
wie er heute schminkt?
Fort schiebt er das Rot und des Orients Grün
Und bemalt sein Gesicht in erhabenen Stil
Mit einem phantastischen Mondstrahl.

6. Madonna
Steig, o Mutter aller Schmerzen,
Auf den Altar meiner Verse!
Blut aus deinen magern Brüsten
Hat des Schwertes Wut vergossen.

Deine ewig frischen Wunden
Gleichen Augen, rot und offen.
Steig, o Mutter aller Schmerzen,
Auf den Altar meiner Verse!

In den abgezehrten Händen
Hältst du deines Sohnes Leiche,
Ihn zu zeigen aller Menschheit –
Doch der Blick der Menschen meidet
Dich, o Mutter aller Schmerzen!

7. Der kranke Mond
Du nächtig todeskranker Mond
Dort auf des Himmels schwarzen Pfühl,
Dein Blick, so fiebernd übergroß,
Bannt mich, wie fremde Melodie.

An unstillbarem Liebesleid
Stirbst du, an Sehnsucht, tief erstickt,
Du nächtig todeskranker Mond
Dort auf des Himmels schwarzen Pfühl.

Den Liebsten, der im Sinnenrausch
Gedankenlos zur Liebsten geht,
Belustigt deiner Strahlen Spiel –
Dein bleiches, qualgebornes Blut,
Du nächtig todeskranker Mond.


Purcell: Strike the Viol
Strike the Viol, touch the Lute;
Wake the Harp, inspire the Flute:
Sing your Patronesse’s Praise,
Sing in cheerfull and harmonious Lays.

Nahum Tate


Schönberg: Pierrot Lunaire

16. Gemeinheit
In den blanken Kopf Cassanders,
Dessen Schrein die Luft durchzetert,
Bohrt Pierrot mit Heuchlermienen,
Zärtlich – einen Schädelbohrer.

Darauf stopft er mit dem Daumen
Seinen echten türkschen Tabak
In den blanken Kopf Cassanders,
Dessen Schrein die Luft durchzetert.

Dann dreht er ein Rohr von Weichsel
Hinten in die glatte Glatze
Und behaglich schmaucht und pafft er
Seinen echten türkschen Tabak
Aus dem blanken Kopf Cassanders!

12. Galgenlied
Die dürre Dirne
Mit langem Halse
Wird seine letzte
Geliebte sein.

In seinem Hirne
Steckt wie ein Nagel
Die dürre Dirne
Mit langen Halse.

Schlank wie die Pinie,
Am Hals ein Zöpfchen,
Wollüstig wird sie
Den Schelm umhalsen
Die dürre Dirne!

13. Enthauptung
Der Mond, ein blankes Türkenschwert
Auf einem schwarzen Seidenkissen,
Gespenstisch groß – dräut er hinab
Durch schmerzensdunkle Nacht.

Pierrot irrt ohne Rast umher
Und starrt empor in Todesängsten
Zum Mond, dem blanken Türkenschwert
Auf einem schwarzen Seidenkissen.

Es schlottern unter ihm die Knie,
Ohnmächtig bricht er jäh zusammen.
Er wähnt: es sause strafend schon
Auf seinen Sünderhals hernieder
Der Mond, das blanke Türkenschwert.

14. Die Kreutze
Heilge Kreuze sind die Verse,
Dran die Dichter stumm verbluten,
Blindgeschlagen von der Geier
Flatterndem Gespenterschwarme.

In den Leibern schwelgten Schwerter,
Prunkend in des Blutes Scharlach!
Heilge Kreuze sind die Verse,
Dran die Dichter stumm verbluten.

Tot das Haupt, erstarrt die Locken –
Fern, verweht der Lärm des Pöbels.
Langsam sinkt die Sonne nieder,
Eine rote Königskrone.
Heilge Kreuze sind die Verse.


Purcell: O solitude

O solitude, my sweetest choice!
places devoted to the night,
remote from tumult and from noise,
how ye my restless thoughts delight!

O solitude, my sweetest choice!
O heav'ns! what content is mine,
to see these trees, which have appear'd
from the nativity of time,
and which all ages have rever'd,
to look today as fresh and green
as when their beauties first were seen.

O, how agreeable a sight
these hanging mountains do appear,
which th'unhappy would invite
to finish all their sorrows here,
when their hard fate makes them endure
such woes as only death can cure.

O, how I solitude adore!
That element of noblest wit,
where I have learnt Apollo's lore,
without the pains to study it.

For thy sake I in love am grown
with what thy fancy does pursue;
but when I think upon my own,
I hate it for that reason too,
because it needs must hinder me
from seeing and from serving thee.

O solitude,
O how I solitude adore!

Katherine Philips


Schönberg: Pierrot Lunaire

18. Der Mondfleck
Einen weißen Fleck des hellen Mondes
Auf dem Rücken seines schwarzen Rockes,
So spaziert Pierrot im lauen Abend,
Aufzusuchen Glück und Abenteuer.

Plötzlich stört ihn was an seinem Anzug,
Er beschaut sich rings und findet richtig –
Einen weißen Fleck des hellen Mondes
Auf dem Rücken seines schwarzen Rockes.

Warte! denkt er: das ist so ein Gipsfleck!
Wischt und wischt,
doch bringt ihn nicht herunter!
Und so geht er, giftgeschwollen weiter,
Reibt und reibt bis an den frühen Morgen
Einen weißen Fleck des hellen Mondes.

19. Serenade
Mit groteskem Riesenbogen
Kratzt Pierrot auf seiner Bratsche,
Wie der Storch auf einem Beine,
Knipst er trüb ein Pizzicato.

Plötzlich naht Cassander, wütend
Ob des nächtigen Virtuosen.
Mit groteskem Riesenbogen
Kratzt Pierrot auf seiner Bratsche.

Von sich wirft er jetzt die Bratsche:
Mit der delikaten Linken
Faßt er den Kahlkopf am Kragen –
Träumend spielt er auf der Glatze
Mit groteskem Riesenbogen.

20. Heimfahrt
Der Mondstrahl ist das Ruder,
Seerose dient als Boot,
Drauf fährt Pierrot gen Süden
Mit gutem Reisewind.

Der Strom summt tiefe Skalen
Und wiegt den leichten Kahn.
Der Mondstrahl ist das Ruder,
Seerose dient als Boot.

Nach Bergamo, zur Heimat,
Kehrt nun Pierrot zurück;
Schwach dämmert schon im Osten
Der grüne Horizont.
Der Mondstrahl ist das Ruder.

Otto Erich Hartleben Albert Giraud'n mukaan

Schönberg: Pierrot Lunaire

3. Keikari
Kuu ihmeenkummin valonsätein
valaisee kaikki kristallipullot
Bergamon vaienneen keikarin
mustalla kaikkeinpyhimmällä pesupöydällä.

Kaikuvassa pronssialtaassa
nauraa heleän metallisena suihkulähde.
Kuu ihmeenkummin valonsätein
valaisee kaikki kristallipullot.

Vahatuin kasvoin seisoo Pierrot
miettien, aprikoiden:
mikä on päivän sminkki?
Pian tarttuu punaiseen, idän vihreään
ja ylevään tyyliin maalaa kasvonsa
kuun ihmeenkummin valonsätein.

6. Madonna
Nouse, oi kaikkien tuskien äiti,
minun säkeitteni alttarille!
On laihojen rintojesi verta
miekan raivo vuodattanut.

Sinun ikuisenvuotavat haavasi
ovat kuin silmät, punaisina auki.
Nouse, oi kaikkien tuskien äiti,
minun säkeitteni alttarille!

Kuihtuneissa käsissäsi
pidät poikasi ruumista
näyttääksesi sen ihmiskunnalle.
Mutta ihmisten katseet välttelevät
sinua, oi kaikkien tuskien äiti!

7. Sairas kuu
Sinä öinen kuolemansairas kuu
taivaan mustalla pieluksella,
katseesi, kuumeinen ja laajentunut,
minut lumoaa kuin vieras sävelmä.

Tyynnyttämättömään lemmentuskaan
kuolet, kaipuuseen, tukahtuneena,
sinä öinen kuolemansairas kuu
taivaan mustalla pieluksella.

Rakastajaa, rakastettunsa luo hiipivää,
aistit kiihottuneena, ajatuksia vailla,
ilahduttaa säteittesi leikki,
sinun valju, tuskantäysi veresi,
sinä öinen kuolemansairas kuu.


Purcell: Strike the Viol
Tartu gambaan, näppäile luuttua;
herätä harppu, puhalla henki huiluun:
laula suojelijattaresi ylistystä,
laula iloisia ja sointuvia lauluja.

Suomennos: Erkki Pullinen


Schönberg: Pierrot Lunaire

16. Ilkeyttä
Päähän kaljun Cassandron,
jonka kirkuna pirstoo ilmaa,
kairaa Pierrot tekopyhän hellin
elkein pientä reikää.

Siihen hän tukkii peukalollaan
omaa aitoa turkkilaista tupakkaansa –
päähän kaljun Cassandron,
jonka kirkuna pirstoo ilmaa.

Sitten kirsikkapuista piipunvartta
pyöräyttää takaa kaljun kallon aukkoon
ja tyytyväisenä imaisee ja puhaltaa
omaa aitoa turkkilaista tupakkaansa
päästä kaljun Cassandron!

12. Hirsipuulaulu
Laiha lutka
pitkäkaula
on hänen viime
rakkautensa.

Hänen aivoissaan
terävänä kuin naula
laiha lutka
pitkäkaula.

Pinjanohut,
kaulalla kiehkura:
himokkasti hyväilee
tuota roistoa
laiha lutka!

13. Mestaus
Kuu kuin kirkas turkkilaissapeli
mustalla silkkityynyllään,
haamunsuurena se uhkaa
murheenmustassa yössä.

Pierrot harhailee ympäriinsä
ja tuijottaa kuolemantuskassa
kuuta kuin kirkasta turkkilaissapelia
mustalla silkkityynyllään.

Hänen polvensa pettävät
ja hän vaipuu tiedottomana kasaan.
Hän hourii: jo rangaisten suhisee
hänen syntiselle kaulalleen
kuu kuin kirkas turkkilaissapeli.

14. Ristit
On pyhiä ristejä runonsäkeet,
joihin runoilijat verensa vuodattaa
haaskojen värjyvän kummituslauman
sokeaksi nokkimina.

Mässäsi miekat raadoissansa
koreillen veren punapuvussa.
On pyhiä ristejä runonsäkeet,
joihin runoilijat verensä vuodattaa.

Pää kuollut, jähmettyneinä kiharat,
ja kaukana vaimenee rahvaan häly.
Hitaasti laskee auringon
punainen kuninkaankruunu.
On pyhiä ristejä runonsäkeet.


Purcell: Oi Yksinäisyys

Oi Yksinäisyys, suloisin valintani!
Yön tyyssijat,
kaukana vilinästä ja melusta, kuinka
ilahdutattekaan rauhattomia ajatuksiani!

Oi Yksinäisyys, suloisin valintani!
Oi taivas, miten mieluista onkaan minulle
nähdä nämä puut,
jotka ovat olleet olemassa aikojen alusta,
ja joita kaikki ajat ovat kunnioittaneet,
näyttääkseen tänäänkin yhtä tuoreilta
kuin ensi kertaa kohotessaan kauniina.

Oi, kuinka mieluisa näky
ovatkaan nämä notkuvat vuoret,
jotka ovat kutsuneet luokseen
onnettomia päättämään surunsa silloin,
kun he valittavat kovaa kohtaloaan
niin, että vain kuolema voi siitä parantaa.

Oi, kuinka palvonkaan Yksinäisyyttä!
Tuota mitä jaloimman järjen elementtiä,
jonka huomassa olen oppinut Apollon tarun
ilman opiskelun vaivaa.

Vuoksesi olen oppinut rakastamaan
mielenliikkeitäsi,
mutta kun tarkastelen omia aatoksiani,
samasta syystä myös vihaan niitä,
sillä juuri ne estävät minua
näkemästä ja palvelemasta sinua.

Oi Yksinäisyys,
kuinka palvonkaan Yksinäisyyttä!

Suomennos: Tuuli Lindeberg


Schönberg: Pierrot Lunaire

18. Kuunläiskä
Täysikuun valkoinen läiskä
mustan takkinsa selkäpuolella
kävelee Pierrot lempeässä illassa
ja etsii iloa ja seikkailuja.

Yhtäkkiä jokin vaatteissa häiritsee –
hän tutkii läpikotaisin ja aivan oikein:
täysikuun valkoinen läiskä
mustan takkinsa selkäpuolella.

Odotas! tuumii: tuossa kipsitahra!
Harjaa ja hieroo,
mutta tahra ei katoa!
Ja hän lähtee kuin myrkkyä niellyt
ja hieroo ja hieroo aina aamuun saakka
täysikuun valkoista läiskää.

19. Serenadi
Suurella, groteskilla jousellaan
raapii Pierrot alttoviuluaan,
kuin haikara yhdellä jalalla seisten
hän näpäyttää synkeän pizzicaton.

Äkkiä saapuu Cassandro, raivoissaan
öisestä virtuoosista:
Suurella, groteskilla jousellaan
raapii Pierrot alttoviuluaan.

Nyt kauas hän heittää alttoviulun
ja vasemman käden herkkä ote
tarttuu kaljupäätä kauluksesta.
Unelmoiden hän soittaa kiiltävää kaljua
suurella, groteskilla jousellaan.

20. Kotimatka
Kuunsäde aironansa,
lumme tekee veneen virkaa –
näin matkustaa Pierrot etelään
hyvässä myötäisessä.

Virta hyräilee matalat skaalat
ja keinuttaa kevyttä purtta.
Kuunsäde aironansa,
lumme tekee veneen virkaa.

Bergamoon, kotiseuduille
palaa nyt Pierrot takaisin.
Heikosti hämärtää jo idässä
vihreänä taivaanranta.
Kuunsäde aironansa.

Suomennos: Aarne Toivonen