J.S.BACHIN SYNTYMÄPÄIVÄKONSERTTI – MUSIKALISCHES OPFER
Bach
Suomalaisen barokkiorkesterin yhtye:
Petra Aminoff, traverso
Susanne Helasvuo & Eveliina Sipilä, viulu
Laura Kajander, alttoviulu
Jukka Kaukola, sello
Annamari Pölhö, cembalo
J.S.BACHIN SYNTYMÄPÄIVÄKONSERTTI 21.3.2013
Omana aikanaan Johann Sebastian Bachia ihailtiin ennen kaikkea häikäisevänä improvisoijana ja virtuoosina – säveltäjänä häntä pidettiin pikemminkin konservatiivina kuin uudistajana. Me jälkipolvet osaamme arvostaa hänen ylivertaista kykyään yhdistää musiikissaan sävellysmuodosta riippumatta sekä vallinneet tyylisuunnat että menneiden mestareiden opit samalla niitä kuin vaivihkaa venyttäen, uudistaen ja muokaten.
Yksi hänen huikeimmista taidonnäytteistään tässä mielessä on sopivasti salaperäisyydelläkin maustettu teos Musikalisches Opfer (Musiikillinen uhrilahja). Johann Sebastianin kosketinsoittajana ja edistyksellisenä säveltäjänä mainetta niittänyt poika Carl Philipp Emanuel oli kiinnitetty jo 1738 Preussin hoviin cembalistiksi. Toukokuussa 1747 isä Bach matkusti Potsdamiin, ja hänet esiteltiin 1740 valtaan nousseelle Fredrik II Suurelle. Valistunut itsevaltias, huilua soittanut musikaalinen monarkki oli säveltänyt teeman, jonka pohjalta Johann Sebastiania pyydettiin improvisoimaan. Hurmattuaan hoviväen taidokkaalla ricercarellaan Bach lupasi säveltää kuninkaalle lisää fuugia samasta teemasta. Voimakkaan espressiivinen ja kromatiikalla syvennetty aihe, “kuninkaallinen teema”, inspiroi Bachia niin paljon, että hän loi siitä muutamassa kuukaudessa isomman Fredrik Suurelle omistetun kokoelman , joka sai nimekseen Musikalisches Opfer.
Teos koostuu kymmenestä kaanonista, neliosaisesta triosonaatista ja kahdesta taidokkaasta ricercareksi kutsutusta fuugasta. Kolmiääninen ricercare on ilmeisesti Bachin uloskirjoittama improvisaatio Potsdamin hovin vierailultaan, kuusiääninen ricercare puolestaan ylipäätään ainoa kokonainen sävellys, joka on säilynyt Bachin omana käsikirjoituksena. Ensipainoksessa kaanonit esitellään musiikillisina arvoituksina lähes ilman instrumentaatiotoiveita (vain canon perpetuus on osoitettu huilulle, viululle ja basso continuolle), minkä takia on pohdittu, onko niiden tarkoitus ollut puhtaan teoreettinen, ajanvietettä valistuneelle kuninkaalle vai tarkoittiko Bach nämä lyhyet “synteesit moniäänisyydestä” myös esitettäviksi. Epäselvää on myös se, missä järjestyksessä Bach toivoi ne esitettävän. Toisaalta moiset päätökset ja valinnat sälytettiin usein muusikoille vielä 1700-luvulla, siinä ei sinänsä ollut mitään omituista. Pikemminkin se kuvasti vanhaa traditiota, joka vasta oli muuttumassa ja istui näin erinomaisen hyvin näihin muodoltaankin “vanhoihin” kappaleisiin.
Täydellisen vastakohdan pienille pelkistetyille kaanoneille muodostaa kokoelmaan kuuluva laaja triosonaatti (Sonata Sopr Il Sogetto Reale), jota esitetään nykyään paljon myös irrallisena. Se on mielestäni yksi Bachin upeimmista ja samalla moderneimmista sävellyksistä, kädenojennus Carl Philipp Emanuelin suosiman uuden tunteellisen tyylin (“Empfindsamkeit”) suuntaan.
Kyseessä on siis Bachin kokoelma täysin iättömiä, ajattomia ja niin taakse- kuin eteenpäinkin katsovia tunnelmapaloja. Tervetuloa heittäytymään Kuninkaallisen teeman vietäviksi kanssamme !