Su 9.2.2014 klo 19 Tuomiokirkko, Turku
KATEDRAALI SOI

GRAUN: DER TOD JESU

Dominante, joht. Seppo Murto
Solistit Tuuli Lindeberg, Mia Huhta,
Scott Mello, Drew Santini

J.S. Bachin passioista poiketen, Der Tod Jesu ei noudata Raamatun tekstejä, vaan aikansa tunteellisia näkökulmia passiokertomuksesta. Graunin passio on upeaa musiikkia ja täynnä vivahteikkaita tuokioita. Teos oli 1700-luvun esitetyin passio Saksassa ja Pohjois-Euroopassa. Myös Suomessa Graunin passiota esitettiin aiemmin säännöllisesti. Vasta Bachin Matteus-passion "uudelleenlöytäminen" syrjäytti vähitellen Graunin passion valta-asemastaan. Tämänkertainen esitys tarjoaa mahdollisuuden kuulla kotimaisten huippuvoimien ohella mielenkiintoisia solistivieraita Keski-Euroopasta. Kesto 1h 45 min

×

Maaliskuussa 1755 sai Saksassa kantaesityksensä kaksi passiokantaattia, toinen Hampurissa, toinen Berliinissä. Molemmat oli sävelletty erään Karl Wilhelm Ramlerin kauniin runolliseen librettoon ”Der Tod Jesu”, ”Jeesuksen kuolema”, joka eli hienostuneen intiimisti läpi Jeesuksen viimeiset hetket. Hampurissa kantaesitetty Georg Philipp Telemannin Der Tod Jesu edusti pohjoissaksalaista myöhäisbarokkia, samaa sävelkieltä kuin tänä päivänä passioiden jättiläisenä pidetty J.S. Bach. Berliinin Tuomiokirkossa esitetty oratorio oli sen sijaan Bachia ja Telemannia hieman nuoremman Carl Heinrich Graunin (n. 1703–1759) käsialaa. Hän sävelsi uuteen ja raikkaseen, niin sanottuun galanttiin tyyliin, joka jo enteili alkavaa klassismia. Graunin Der Tod Jesun kantaesitys oli jymymenestys, ja passiosta tuli aikansa kulttiteos. 1700-luvun lopulta 1800-luvun puoliväliin sitä esitettiin Saksassa peräti 120 kertaa; Berliinissä sitä soitettiin joka pitkäperjantai aina 1880-luvulle asti. Silloin sen syrjäytti hiljalleen uudelleensyntymänsä kokenut barokkiteos: Bachin Matteus-passio.

Kyseinen asetelma näiden kahden passiosäveltäjän välillä on säilynyt tähän päivään saakka: Bachin passiot ovat pääsiäisohjelmiston kivijalka, kun taas Graun on painunut miltei unohduksiin. C. H. Graun varttui Dresdenissä maineikkaassa Kreuzschulessa, jossa hän vihkiytyi läpikotaisin laulamiseen, soittamiseen ja säveltämiseen. Jo opiskelijana hän lauloi Dresdenin oopperan kuorossa tenoria, ja aikanaan hänet tunnettiinkin ennen kaikkea yhtenä huomattavimmista italialaisen oopperan edustajista Saksassa. Graun jätti jälkeensä yli 30 oopperaa, hieman soitinmusiikkia ja muutaman hengellisen teoksen. Der Tod Jesu on hänen ainoa oratorionsa, ja ainoa hänen teoksistaan, jota esitetään nykyään säännöllisesti.

Vuonna 1740 Graun nimitettiin Fredrik Suuren, strategiaa ja musiikkia rakastavan Preussin kuninkaan kuuluisan orkesterin johtajaksi. Innokkaan huilistiamatööri Fredrikin hovi oli kuhiseva musiikillisten ideoiden kattila, jossa erilaiset esiklassistiset tyylit alkoivat kypsyä. Graunin ohella Berliinin hovissa puuhasivat myös tämän veli Johann Gottlieb, huilusäveltäjä Quantz ja Bachin poika Carl Philipp Emmanuel, jotka kaikki kuuluvat barokin ja klassismin välisen siirtymävaiheen uranuurtajiin.

***

Nykykuulijan näkökulmasta Graunin passio joutuu auttamatta armottomaan vertailuun Bachin passioiden kanssa, näistä kun on tullut lajityypin normi. Der Tod Jesu eroaa selvästi Bachin kärsimysdraamoista: Ramlerin libretto ei käytä suoria evankeliumitekstejä, eikä teoksessa ole evankelistaa tai henkilöhahmoja. Kun Bach tekee monikerroksista ja raastavaa draamaa, Graun on pyrkinyt luomaan mahdollisimman yhtenäisen ja sopusuhtaisen teoksen, joka mietiskelee tunteikkaasti Kristuksen kärsimystä. Tämä ratkaisu nousee täysin Graunin edustamasta uudesta tyylivirtauksesta: barokin koukeroisen ja jopa ankaran, kontrapunktiin eli kompleksiin moniäänisyyteen panostaneen tyylin jälkeen kaivattiin keveämpää ja välittömämpää ilmaisua. Siksi galantti tyyli suosi yksinkertaisuutta, luontevia, täyteläisiä melodioita ja raikkaita tekstuureja.

Näin ollen Graunin Der Tod Jesussa etualalle nousee intiimi nyt-hetki ja sen herättämät henkilökohtaiset tunteet. Graun oli oopperasäveltäjä, mutta oopperallisuus ei näy draamallisuudessa vaan laulullisuuden ja lauluäänen korostumisessa. Virtailevat, värikylläiset laulumelodiat pohdiskelevat eloisasti ja helpostilähestyttävästi kunkin hetken nostattamia tunteita. Selkeyteen pyrkii myös teoksen tapa kertoa kärsimystarina: suoran evankeliumitekstin sijaan solistien resitatiivit tiivistävät silminnäkijäkertomusten tavoin evankeliumin oleellisimmat kohdat. Vain tietyt Jeesuksen repliikit, kuten hänen seitsemän sanaansa ristillä, välitetään sellaisenaan solistien suulla. Ramlerin teksti on lempeän lyyrinen, tarkkaileva ja intiimin eläytyvä, jossa siirrytään näkymästä ja teemasta toiseen: katumuksesta armon vastaanottamiseen, tuskasta paratiisin odotukseen. Jos Bach käytti numeromystiikkaa, vahvoja symboleja ja monella eri tasolla tapahtuvaa kerrontaa, Graun ottaa kuulijansa mukaan välittömämmin. Tähän liittyy myös se, että Der Tod Jesun suosion kaudella seurakunta aina lauloi koraalit yhdessä kuoron kanssa. Kuoro-osia, joita yleisö ei voisi laulaa, oli vain vähän. Passio oli yhteisöllinen tapahtuma.

Voidaan päätellä, että Der Tod Jesu jakautui kahteen osioon, joista ensimmäisen päättää väkevä kuorofuuga (nro 14). Päätöskoraali on sen sijaan hiljentyvän lempeä. Resitatiivit ovat tyyliltään värikkäämpiä kuin barokin aikana, mutta voimakkaimmin galantin sävyn aistii aarioissa, joiden tunnelmat vaihtelevat ”So stehet ein Berg Gottes” -bassoaarian ylpeästä vimmasta ”Ein Gebet um neue Stärke” -sopraanoaarian haltioituneeseen eteerisyyteen. Teoksen huippukohtia on kaunis sopraanoduetto, joka kommentoi Jeesuksen ihmeellistä anteeksiantavaisuutta: vihan ja kaunan sijaan hän pyytää Jumalaa antamaan anteeksi teloittajilleen. Passion toiseksi viimeinen numero tuo koruttoman vaikuttavasti yhteen Jeesuksen uhrikuoleman aiheuttaman yhtäaikaisen ahdistuksen ja toivon, kun riipivän koraalin lomaan huudahtelee bassosolisti lohduttavia välihuomautuksiaan: ”Älkää itkekö, älkää itkekö!”

Auli Särkiö

Alk. 25/15 €

Osta lippu ovelta tai Lippupalvelusta