Su 15.8.2010 klo 20 Pyhän Laurin kirkko, Vantaa
Vantaan musiikkijuhlien päätöskonsertti!

MOZART

Suomalainen barokkiorkesteri
Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilch, johtaja/konserttimestari
Erich Hoeprich, basettiklarinetti

×

Tämä konsertti täytyy kuulla! Mozartin iki-ihanan klarinettikonserton soittaa periodiklarinetin huippunimi Erich Hoeprich. Mozartin Divertimento ja g-mollisinfonia ovat klassikoita, joita tulkitaan Sirkka-Liisa Kaakisen johdolla periodiorkesterin moninaisista sointiväreistä nauttien.

Tämän konsertin teokset esittelevät Wolfgang Amadeus Mozartin hänen lyhyen elämänsä alkukesässä ja myöhäissyksyssä. Divertimento ja sinfonia ovat varhaiskypsän teinipojan saavutuksia, klarinettikonsertto puolestaan on kypsän mestarin työtä. 

Divertimentot KV 136−138 tunnetaan myös Salzburgin sinfonioiden nimellä, mikä viittaa siihen, että ne on alun perinkin ajateltu pikemmin jousiorkesterille kuin jousikvartetille. Mozart sävelsi ne vuonna 1772, kahden Italian matkan välillä. Hän oli jo ehtinyt saada vaikutteita italialaisesta oopperasta ja tiesi, minkälaisille asioille italialaiset panivat painoa. Toista matkaansa varten hän hän varustautui suurella joukolla teoksia, jotka hän voisi esityttää suosijoilleen, lopullisena päämääränään hyvän työpaikan saaminen jostakin hovista.

Divertimentot on rakennettu italialaisen mallin mukaan kolmiosaisiksi – menuetti puuttuu. Italialaisesta oopperasta ovat peräisin myös laulullisuus ja dramatiikka, mutta tietenkin nuoren Mozartin omilla, jo sangen itsetietoisilla äänenpainoilla maustettuina.

* * * * *

Kahdesta g-mollisinfoniastaan ensimmäisen Mozart sävelsi 17-vuotiaana. On tapana pohtia, mitä hän olisi vielä saanut aikaan, jos olisi saanut elää pitempään. Mutta entä jos hän olisi kuollut vielä nuorempana, vaikkapa kuukautta ennen 18. syntymäpäiväänsä?

Suuret oopperat, painavimmat konsertot ja suuret sinfoniat olisivat silloin jääneet säveltämättä. Mutta nimenomaan sinfonian alalla Mozart oli jo ehtinyt tehdä itsensä kuolemattomaksi, jos ei muuten, niin juuri tällä "pienellä" g-mollisinfonialla, joka on alkuperäisessä Köchelin luettelossa saanut numeron 183.

Mollisävellaji esiintyy Mozartin teoksissa yleensäkin harvoin pääsävellajina. Sinfonioista vain kaksi kulkee mollissa: tämä pieni ja sen myöhempi vastapari, "suuri" g-mollisinfonia KV 550. Mieleen tulevat etsimättä Haydnin dramaattiset Sturm und Drang -sinfoniat, ja Mozart olikin kuullut niitä Wienissä kesällä 1773. Myrsky ja kiihko ilmenevät Mozartin teoksessa laajoina intervallihyppyinä, hurjina tremoloina, jyrkkinä dynamiikan vaihteluina ja vastaavina tunnetilan heilahteluina hellyydestä raivoon, onnesta epätoivoon.

* * * * *

Klarinetti on klassisista orkesterisoittimista nuorin. Sitä tavataan ensimmäisen kerran 1700-luvun alussa. Klarinetin esikuvana oli korkea trumpetti, clarinotrumpetti, jota korvaamaan se tuli hieman helpommin soitettavana soittimena – siitä myös sen nimi.

Mozart ihastui klarinettiin viimeistään toisella Euroopan kiertomatkallaan 1777, jolloin hän viipyi peräti viisi kuukautta Mannheimissa. Mannheimin orkesteri edusti tuon ajan orkesterikulttuurin kärkeä niin soitinkokoonpanoltaan kuin taituruudeltaan ja ilmaisukyvyltäänkin. Hän kirjoitti isälleen Salzburgiin, että olisipa mahtavaa saada klarinetit sinnekin – ”ette usko, miten upean  vaikutuksen tekee sinfoniaorkesteri, jossa on huilut, oboet ja klarinetit!”

Klarinetti raivasi kuitenkin tiensä sinfoniaorkesterin vakiokokoonpanoon vasta 1800-luvun puolella. Mozart käytti klarinettia ensimmäisen kerran kamarimusiikissa, divertimentossaan Es-duuri KV 113, vuonna 1771. Solistisemman tehtävän se sai Kegelstatt-triossa vuodelta 1786, ja vasta muutamissa viimeisissä sinfonioissaan ja konsertoissaan säveltäjä edellytti orkesterilta klarinetin mukanaoloa.

Basettiklarinetti oli erikoissoitin, jonka Mozartin ystävä ja muusikkokollega Anton Stadler oli varta vasten rakennuttanut itselleen. Sen ääniala ulottui terssiä alemmas kuin tavallisen klarinetin. Mozart ihastui basettiklarinetin pehmeisiin alaääniin ja kirjoitti klarinettikonserttonsa juuri tälle soittimelle. Partituuria painettaessa kustantaja halusi kuitenkin popularisoida teosta ja sovitti sooloäänen normaalin klarinetin äänialalle. Alkuperäinen nuotti löydettiin vasta 1900-luvulla, ja Hans Rudolf Stalder ”kantaesitti” sen vuonna 1951.

Kuinka tämä soitin inspiroi Mozartia, sen huomaa paitsi laulullisuudessa kylpevästä sooloäänestä myös hienovaraisesta orkesterisäestyksestä, jonka ensisijaisena tehtävänä on tukea ja nostaa esiin sooloäänen ylivertaista kauneutta.

Anu Karlson