Vanha musiikki terminologian viidakossa

Artikkeli Kirjoittanut Pekka Silén 21-05-2014

Munkkikuoron meditaatiota, sfäärien harmoniaa kirkon holvistossa, sulosointuja ja siroja eleitä silkkipuvussa ja peruukissa, omituisia epävireisiä soittimia, sääntökokoelmia  - kaikilla on varmaan oma mielikuvansa vanhasta musiikista.

Munkkikuoron meditaatiota, sfäärien harmoniaa kirkon holvistossa, sulosointuja ja siroja eleitä silkkipuvussa ja peruukissa, omituisia epävireisiä soittimia, sääntökokoelmia  - kaikilla on varmaan oma mielikuvansa vanhasta musiikista.

Mutta vanhaa musiikkiahan ovat pikkuoppilaalle jo viimeviikkoiset omat sävellykset tai iskelmätaivaalla viimevuotiset hitit. Jonnekin vuosisatojen taakse ajatukset kuitenkin useimmilla vievät – vaikka silloinhan vanhaa musiikkia oli kaikki kaksikymmentä vanhempi. Vasta 1900-luvulta alkaen  esitetyn ohjelmiston pääosa on alkanut olla aikaisemmilta vuosisadoilta.

Saksalaisten, ranskalaisten ja italialaisten tapaan suomalaiset puhuvat vanhasta musiikista(alte Musik, musique ancienne, musica antica), englantilaiset ja ruotsalaiset taasvarhaisesta (early music, tidig musik). Jo näillä sanoilla saattaa olla merkityseroa, varhainen on varhaisempaa kuin vanha. Selvää lienee kaikkien sanojen käyttäjille, että keskiajan ja renessanssin musiikki, siis suunnilleen ennen vuotta 1600 sävelletty, kuuluu termin piiriin. Barokkimusiikki on monille oma kategoriansa – barokki/barocco/baroque  oli itse asiassa 1600- ja 1700-luvulla lähinnä  haukkumasana. Toisinkin päin termit voivat mennä ristiin: nykykäytössä voi barokki-nimen alle joskus lipsahtaa niin keskiaikainen kuin renessanssin musiikki.

Barokkia uudempaakin musiikkia - rokokoota, klassismia, jopa romantiikkaa – saatetaan kutsua vanhaksi musiikiksi, jos sitä esitetään....  – nyt onkin edessä hyvän termin valinta:periodisoittimillaalkuperäissoittimillaautenttisilla, historiallisilla vai yksinkertaisestivanhoilla soittimilla? Alkuperäissoittimia käyttävät vain jotkut onnekkaat, lähinnä jousisoittajat. Silloinkin on viulu tai sello saattanut käydä läpi jonkinlaisen remontin, vaikka ei olisikaan täysin uusittu, kuten vaikkapa useimmat stradivarit. Alkuperäiset puhaltimet ja cembalot ovat lähinnä museoissa ja monesti valitettavasti soittokelvottomia.

Autenttisuudellakaan ei soitin aina voi ylpeillä: alkuperäissoittimien kopiot ovat myös rakentajansa henkilökohtaisia taidonnäytteitä. Sitä paitsi kansainvälinen maailmamme on vaatinut viritykseen tiettyjen standardien luomisen; useimmiten niitä erottavat puolisävelaskelet: yleistäen  on a1:n hertsiluku 440 modernissa  virityksessä, 415 barokkivirityksessä, 392 ranskalaisessa barokkivirityksessä, 466 renessanssivirityksessä . (ja 430 klassisen orkesterin virityksessä  – se siis sijoittuu ainoana näistä puolisävelaskelten väliin). Tällaisia standardejahan ei varhaisessa musiikissa tunnettu, vaan viritykset  - ja sitä myöten myös soittimet – olivat erilaisia eri maissa, eri kaupungeissa,  jopa eri kirkoissa. Matkustelevalla huilistilla olikin huiluunsa useita eri pituisia keskikappaleita, jotta saattoi sopeutua eri viritystasoihin.

Periodisoitin lienee siis kattavin nimitys niille soittimille, joita käytetään vanhan musiikinalkuperäislähteille uskollisissa esityksissä. Taas sanahirviö, jossa toki on totuuden siemen – mutta täyttä uskollisuutta tuskin kukaan enää itseltään tai toisilta vaatii. Alkuperäislähteet kun ovat kirjallisia tai kuvallisia, mutta joitakin mekaanisten urkujen sylintereihin tallennettuja sävellyksiä lukuun ottamatta eivät koskaan soivia. Alkuperäislähteiden huolellinen tutkiminen on luonut 1900-ja 2000-luvuilla uuden esitystradition, tai oikeammin monia uusia esittämistraditioita. Nämä ovat vaikuttaneet  myös hyvin moniin uusilla soittimilla soittaviin, ja ”autenttiselta” kuulostava esitys ei olekaan enää ”autenttisten” soittimien soittajien yksinoikeus. Monipuolinen artikulaatio ja hengittävyys onnistuvat toki helpommin vanhoilla soittimilla, jotka ovat niitä toteuttamaan rakennettu, mutta ne voidaan saada aikaan myös moderneilla soittimilla.

1900-luvun alussa vanhan musiikin renessanssin aloittivat sellaiset soittimet, joilla ei ollut varsinaisia moderneja vastineita: nokkahuilu, cembalo ja gamba. Tämä selittää ainakin nokkahuilun kohdalla sitä epäsuhtaa, joka sen yleisyydellä konsertti- ja opetussoittimena nykyään on verrattuna 1600- ja 1700-lukuihin – silloin  se oli puhaltajilla yleensä sivusoittimena. Cembalo ja nokkahuilu ovat saaneet vuosisadan kuluessa monenlaisia muotoja, jotka ovat kaukana museoissa säilyneistä vanhoista: cembaloita, joissa oli sointia kahlitseva flyygelin rautakehys,  tai vaaleanpunaisia läpinäkyviä muovinokkahuiluja. Nuo cembalot olivat vakavasti otettavien taiteilijoiden käytössä, muovinokkahuilua taas on käytetty lelunakin. Ehkä kuitenkin mieluummin lelu  kuin Hitler-Jugendin joka pojan ja tytön taskuun mahtuva joukkosoitin?

Muut vanhan musiikin soittimet – oli sitten kysymys historiallisista renessanssi- tai barokkipuhaltimista kuin jousisoittimista – ovat säästyneet suurilta muutosyrityksiltä. Renessanssipuhaltimia (krummhorn, skalmeija, pommeri, ranketti, dulzian) on toki rakennettu amatööreille tehdasmaisestikin, mutta ei miltään pitkiltä liukuhihnoilta, ja barokkioboet, barokkipoikkihuilut ja vanhat vaskisoittimet – samoin kuin ammattilaisten käyttämät nokkahuilut – ovat soitinrakentajien käsityönä valmistamia. Barokkipoikkihuilun soittajat muuten eivät ole Suomessa osanneet päättää, onko soittimen nimibarokkipoikkihuilubarokkihuiluflauto traverso vai traverso. Traverso lienee käytössä yleisin, se kun kattaa klassisetkin, useampiläppäiset versiot. Nokkahuilistin on taas parasta tietää soittimelleen muunkinkielinen nimi kuin englannin recorder - jota eivät edes englanninkieliset välttämättä tunne – vaikka levysoittimia (record player) enää onkin harvalla,  mielikuvat vievät liian helposti äänittämisen pariin.

Minkälainen soitin sitten on continuo tai basso continuo? Tai miten continuosello eroaa tavallisesta? Ei continuo ole lainkaan soitin, vaan voisiko jopa sanoa barokin aikakautta määrittelevä ajattelutapa. Lähes kaiken barokkimusiikin pohjalla on numeroitu bassolinja,basso continuo – bassosävelten ala- tai yläpuolella olevat numerot kertovat soinnut, jotka jokainen continuosoittaja voi toteuttaa omalla tavallaan, eri kerroilla eri tavoin. Sointuja toteuttavista continuosoittimista tavallisimmat ovat cembalo, luuttu, urut, harppu  ja kitara. Bassolinjaa soittaa lisäksi usein melodiasoitin, vaikkapa sello, gamba tai fagotti tai kontrabasso. Continuo voi siis olla mitä tahansa yhdestä luutistista suurten oopperaesitysten parinkinkymmenen soittajan ryhmään.

Ennakkoluulot ja epäselvyydet vanhan musiikin ja sen terminologian ympärillä ovat hälvenemässä; sitä paremmin, mitä pienemmäksi käy ero vanhoilla ja moderneilla soittimilla soitettujen esitysten välillä  (vanha ja moderni ovat siis arkikielessä useimmin käytetyt termit). Musiikkiopiston lapsilla ja nuorilla  näitä ennakkoluuloja edes harvemmin on – mahtaakohan moni nokkahuilunsoittoa  aloittava edes tietää, että Aurinkolaulu on alkuna tiellä juuri vanhaan musiikkiin? Vanhaan musiikkiin, joka ei itse asiassa todellakaan ole salatiedettä: barokkimusiikki on varmasti taidemusiikista helpoimmin lähestyttävää ja ehkä jopa suosituinta, onhan suuri osa vanhasta musiikista sekä melodioiltaan että  sointupohjaltaan lähellä niin  populaarimusiikkia kuin kansanmusiikkia.

Pekka Silén

nokkahuilisti

vanhan musiikin lehtori (Länsi-Helsingin musiikkiopisto)

Lähetä kommenttisi