Barokkivallankumous

Artikkeli Kirjoittanut Auli Särkiö 01-10-2014

Suomalaisen barokkiorkesterin synttäreillä juhlitaan myös suomalaisen barokkisoiton neljännesvuosisataa. Vanhan musiikin liike pöllytti musiikkielämän kalkkeutuneita konventioita luomalla uudenlaisen uteliaan suhteen musiikkiin: musiikin pitää elää, musiikin pitää puhua.

25 vuotta sitten Suomen musiikkielämä mullistui. Esiin alkoi pulpahdella muusikoita ja kokoonpanoja, jotka soittivat barokin ajan musiikkia uudella tavalla, uudessa vireessä ja sellaisilla soittimilla, joita täällä ei ennen ollut nähty: selloissa ei ollut lattiapiikkiä, puhaltimissa ei ollut läppiä eikä viuluissa olkatukia. Kuudennen kerroksen orkesteri, nykyinen Suomalainen barokkiorkesteri, kuului tärkeimpiin tuolloin syntyneisiin kokoonpanoihin. Kyse ei ollut siitä, että barokki olisi löydetty uudelleen: kaikki tunsivat Bachin ja Händelin, mutta 1980-luvun musiikillisessa vallankumouksessa heidän musiikkiinsa muodostettiin aivan uudenlainen suhde. Vanhan musiikin liike oli osa myllerrystä, jossa suomalainen musiikkielämä taottiin nykyiseen muotoonsa.

Vaikka tapahtumat ovat historiaa, katkosta alkuaikojen ja nykytilanteen välillä ei ole. Samat tunteet,  uteliaisuus ja rakkaus musiikkiin, ajavat nykypäivän barokkimuusikoitakin. Tämä on tärkeä näkökulma cembalisti-urkuri Anssi Mattilalle, joka oli yksi barokkipioneereista sekä Kuudennen kerroksen orkesterin perustajahahmo. 80-luvun henki ei ole kadonnut, sillä uudistajat ovat yhä vanhan musiikin kentän kärkinimiä. Heidän rinnalleen on noussut yhä laajempi nuorten muusikoiden polvi. Se on saanut kouluttautua maailmassa, jossa vanha musiikki kuuluu uskottavan orkesterin ohjelmistosuunnitteluun ja laaja-alaisen muusikon maailmankuvaan.

Anssi Mattilan mielestä barokkivallankumouksessa ei kuitenkaan ollut kyse siitä, että historiallisesti informoituneet soittajat olisivat kiiruhtaneet pelastamaan Bachin pahoinpitelijöiltään ja julistaneet oikean ja todellisen barokkisoiton ilosanomaa. Vanhan musiikin liike ei halua omia 1600-1700 -luvun peruukkipäitä itselleen.

”Barokkia pystyy erittäin hyvin esittämään moderneillakin soittimilla. Tärkeintä on, että kaikkien pitäisi soittaa barokkimusiikkia jossain vaiheessa”, hän sanoo. ”Barokkimusiikissa on jokin erityinen, hyvää tekevä vaikutus. Barokissa rakennetaan jännitteitä jotka sitten puretaan, selvitetään. Se on kuin hyvä keskustelu tai onnistunut väittely. Se puhdistaa ihmissielun kuonasta.”

Sitä paitsi barokki ei ole mikään muinaisjäänne. Elämme barokin ajan musiikkia yhä:

”Suurin osa siitä musiikista jota kuulemme joka paikassa pohjautuu barokin periaatteille: duuri-molli-tonaliteetille, musiikin sisältämien sanojen määrittämiselle, kuvailemiselle. Se on äidinkieltämme tänä päivänäkin”, Mattila taustoittaa.

Barokkirakkaus yhdisti

Anssi Mattilalle vanhan musiikin villitys ei ollut nuorisokapinaa. Hän vain rakasti barokkia ja oli rakastanut sitä lapsesta saakka kuullessaan radiosta Giovanni Gabrielia, Mozartia kummitädin antamilta älppäreiltä tai oratorioita kirkkokonserteissa. Perheessä kyllä harrastettiin musiikkia, mutta Anssi kulki aivan eri suuntaan kuin vanhempansa. Vasta hänen pyynnöistään perheeseen edes ostettiin levysoitin.

”Olin klassikkofriikki jo 8-vuotiaana. Perheessä taas klassista musiikkia pidettiin alunperin tärkeilynä, kunnes tilanne muuttui.”

Mattila alkoi soittaa urkuja 15-vuotiaana voidakseen soittaa barokkia ja päätyi Akatemiaan opiskelemaan urkujensoittoa.

”En voi selittää, miksi pidin barokista niin paljon. Se on mysteeri.”

Ja 1980-luvulla Mattilan ympärillä oli suuri joukko samanhenkisiä opiskelijoita, jotka olivat korviaan myöten rakastuneita perusohjelmistoa edeltävään musiikkiin. Se oli hämmennyksen ja maanisen innostuksen kautta, jolloin kokoonnuttiin, soitettiin yhdessä, kuunneltiin valtavasti levyjä. Nukuttiin cembalopussissa, koska ei ollut aikaa mennä kotiin.

”Levyt olivat meille hirveän tärkeitä”, Mattila kertoo. ”Minun korkeakouluni ovat olleet Nikolaus Harnoncourtin ja Gustav Leonhardtin levytykset Bachin kantaateista sekä Matteus-passio -levy, jonka sain lahjaksi kavereilta diplomikonserttini jälkeen. Kantaattilevytyksiä kuuntelin älppäreiltä, joihin sisältyi nuotit ja tekstit. Silloin oivalsin sanojen ja sävelten yhteyden. Nämä olivat valtavan tärkeitä elämyksiä: näin tätä musiikkia kuuluu tehdä.”

Sattumalta oikeat ihmiset alkoivat kohdata toisiaan. Kun niin paljon innostusta pakkautui yhteen, alkoi syntyä merkittäviä asioita.

Kuudennen kerroksen orkesteri perustettiin vuonna 1989. Viimeistään silloin barokkiaalto oli vyörynyt Suomeen. Ratkaiseva käännekohta oli kuitenkin hieman aiemmin, kun Helsingin Kamarijouset, eräänlainen Kuudennen kerroksen esiaste, järjesti huhtikuussa 1985 Bach-viikon yhdessä Anssi Mattilan ja nokkahuilisti Rabbe Forsmanin kanssa. Helsingin Kamarijouset oli nuorten musiikinopiskelijoiden vuonna 1982 perustama orkesteri, joka ei suinkaan ollut barokkiorkesteri, mutta siinä sattui soittamaan monia niistä, joista myöhemmin tuli Suomen johtavia vanhan musiikin muusikoita. Sirkka-Liisa Kaakinen ja John Storgårds olivat sen konserttimestareita, kapellimestarina oli Erik Söderblom.

Kamarijouset oli laboratorio, jossa vanhan musiikin liike laitettiin alulle. Bach-viikon aikana soitettiin Ritarihuoneella kuusi konserttia, joiden aikana esitettiin lähes kaikki Bachin orkesteriteokset. Tämä ei ollut ensimmäinen uuden esityskäytännön mukainen barokkikonsertti Suomessa, mutta se oli mittakaavaltaan laajin. Siitä tuli tapaus, joka kokosi yhteen Suomen vanhan musiikin voimat ja toi uudenlaisen, ”puhuvan” musiikin yleisön tietoon.

Veijo Murtomäki kirjoitti tapahtumasta innoissaan Helsingin Sanomissa: ”Kamarijouset ovat asettaneet konserteillaan riman aivan uusiin lukemiin: ainoa mahdollinen suunta tämän jälkeen on mennä eteenpäin, paluuta velttoon ja piittaamattomaan Bach-soittoon ei ole olemassa.”

Interrailille ja Eurooppaan

Bach-viikko oli osa Sibelius-Akatemian opetusta ja kartutti opintoviikkoja. Vanhan musiikin koulutuksen vakiintumisessa oma osansa oli silloisen koulumusiikin, nykyisen musiikkikasvatuksen osastolla, jossa työskenteli Roy Asplundin ja Olli Ruottisen kaltaisia vanhasta musiikista ja ajan soittimista innostuneita ihmisiä. 1970-80-luvuilla vanhan musiikin opetus oli lähinnä projektimuotoista toimintaa, kunnes se vuonna 1995 vakiintui Vanhan musiikin studioksi. Pääaineena saattoi 80-luvulla opiskella cembalon, nokkahuilun, luutun ja viola da gamban soittoa – ei vielä jousisoittimia tai muita puhaltimia.

Vuonna 1989 Akatemian vanhan musiikin muusikot olivat evakossa Fredrikinkadun ja Malminkadun risteyksessä talossa, jossa heillä oli muutama luokka. Vuoden keväällä perustettu Kuudennen kerroksen orkesteri otti nimensä treenikämppänsä sijainnista. Kimmokkeena oli Yleisradion toivomus saada konsertti ”Musiikkia ennen romantiikkaa” -konserttisarjaansa. Ensikonsertti pidettiin marraskuussa 1989 Saksalaisessa kirkossa, ja ohjelmistossa oli esimerkiksi Jean-Féry Rebelin Les elemens, joka oli kaoottisia riitasointujaan ja säveltäjän sukunimeä myöten mitä sopivin teos tekemään vanhan musiikin historiaa.

Kansainvälinen vanhan musiikin herääminen oli käynnistynyt 50-luvulla, ja Kuudennen kerroksen syntymisen aikoihin Suomessa oli paljon barokkiin ihastuneita ihmisiä, joista moni oli saanut herätyksen jo selvästi aiemmin. Roy Asplundin, Kimmo Hakasalon, Olli Ruottisen ja Teppo Tuomisen Sonores Antiqui -yhtye oli perustettu jo vuonna 1967, ja nyt yhtyeitä putkahteli lisää: Helsingin Barokkiyhtye syntyi 1983, La Compagnie Inégale 1985 ja Battalia samana vuonna Kuudennen kerroksen orkesterin kanssa.

Tässä vaiheessa monet olivat ehtineet myös opiskella ulkomailla ja imeä kansainvälisen barokkibuumin henkeä paikan päällä. Suomalaiset lähtivät ennen kaikkea Hollantiin ja Sveitsiin. Anssi Mattila opiskeli cembalonsoittoa Utrechtissä 1984–87 yhtä aikaa huilisti Jari Puhakan ja cembalisti Annamari Pölhön kanssa.

”Ulkomailla oli todella kivaa, ja soittoni muuttui totaalisesti. Silloin tajusin miltä soiton täytyy tuntua käsissä.”

Suomalaisilla oli valtava uusien näkökulmien nälkä, mutta lähtö ulkomaille ei ollut mikään outo juttu. 1980-luku oli ylipäätään kansainvälistymisen aikaa:

”Me olimme sitä interrail-sukupolvea.”

Suomeen saapui myös sellaisia barokkiguruja kuin Monica Huggett, jonka kurssit merkitsivät paljon suomalaisen barokkiviulunsoiton kehittymiselle. Tuolloin soittimia haalittiin ahkerasti. Ensimmäinen askel oli vaihtaa jouset barokkijousiin ja osa viulun kielistä suolikieliin. Kuudennen kerroksen orkesteri soitti alusta alkaen periodisoittimilla ja matalassa vireessä.

”Silloin Sibelius-Akatemialla oli paljon rahaa, ja soittimia hankittiin valtavasti”, Mattila muistelee. ”Todella ratkaisevaa oli myös hollantilaisen cembalonrakentaja Henk van Schevikhovenin asettuminen Suomeen vuonna 1980.”

Norjassa sävellystä opiskellut Van Schevikhoven oli tavannut suomalaisen vaimonsa Jaanan Ung Nordisk Musik -tapahtumassa jo 70-luvulla. Pariskunta rakensi Suomen ensimmäisen cembalosukupolven.

Avanti!n rinnalla rintamassa

25 vuoden takainen aika ei ole jäänyt historiaan vain vanhan musiikin tulemisena. Itse asiassa barokkivallankumous oli osa suurempaa murroskautta, Suomen musiikkielämän kuohuvaa 80-lukua, jolloin areenalle astuivat sellaiset nykyiset huippuvientituotteet kuin Karita Mattila, Esa-Pekka Salonen, Helsingin Juniorijouset tai Magnus Lindberg. Suomen ”musiikki-ihmettä” ei olisi syntynyt ilman pölyttyneen musiikkielämän roisia kyseenalaistamista ja uudistushenkeä, jonka keulahahmo oli Avanti!. Ajan kapinahengen ja totunnaisuuksien ravistelun ruumiillistava Avanti! oli paljon lähempänä silloista vanhan musiikin liikettä kuin usein ajatellaankaan. Monet Avanti!n soittajista olivat myös uudenlaisesta barokista kiinnostuneita muusikoita, Avanti!n ensikonsertissa esitettiin barokkia (Anssi Mattila cembalon ääressä), ja Suvisoitto-festivaalilla vanhalla musiikilla oli alussa tärkeä rooli.

”Avanti! oli edellä aikaansa. Se repi konsertti-instituution rikki ja rakensi sen uudelleen”, Mattila kuvailee. ”Sen rooli oli tärkeä myös barokkimusiikille.”

Maaliskuussa 1987 Helsingin Kamarijouset ja Avanti! yhdistivät voimansa Peruukkifestivaalilla, jossa esitettiin vanhaa ja uutta musiikkia. Festivaalin henki osoittaa, missä 1980-luvun mullistuksissa oli kyse: uuden polven muusikot horjuttivat käsitystä klassisesta musiikista pelkkänä tuttuakin tutumpien sinfonioiden, konserttojen ja oopperoiden jatkuvana toistona ja kääntyivät vaihtoehtoisen, vanhan ja uuden, repertuaarin puoleen. Uudet tuulet haastoivat muusikkouden, jossa perusohjelmiston numeroita soitettiin oman egon esiintuomiseksi. Nuori sukupolvi nousi orkestereiden virkamiesmäistä rutinoituneisuutta ja musiikin mekaanista toistamista vastaan ja toi musiikkielämään uteliaisuuden ja monipuolisuuden. Avanti! teki dadaistisia konsertteja ja kiinnostui nykymusiikista, barokkimuusikot kaivautuivat unohtuneeseen ohjelmistoon.

”Vanhan musiikin muusikko elää sellaisista hetkistä, jolloin on tuntematon biisi edessä ja kaikki on uutta”, Mattila tiivistää.

Vanhan musiikin liikettä energisoi edelleen uuden jano, kadonneiden aarteiden metsästys ja lähteiden nuuskiminen. Vuonna 1987 Mattila joutui kopioimaan Rameaun Anacréon-oopperan materiaalin Utrechtin kirjastossa ja tuomaan Suomeen. Nykyään internet helpottaa ja ruokkii vanhan musiikin muusikoiden työtä suunnattomasti: skannatut alkuperäiskäsikirjoitukset voivat olla vain parin klikkauksen päässä.

 ”Musiikkia se kaikki on”

Internet on suurimpia tekijöitä, joka erottaa 80-luvun 2010-luvusta, mutta moni muukin asia on toisin. Kun barokkiliike nousi, yleisö ja kriitikot olivat riemuissaan, mutta se kohtasi myös paljon vastustusta ja ivaa. Alkuaikoina barokkimuusikot outoine alkuperäissoittimineen olivat orkesterimuusikoille basistejakin mieluisampi vitsinaihe. Nykyään vanhaa musiikkia soitetaan sinfoniaorkestereissa ja musiikkiopistoissa; Radion sinfoniaorkesterilla on jopa oma gambayhtye. Barokkimuusikon ei enää tarvitsella perustella itseään, sillä vanha musiikki on luonnollinen osa musiikkielämää.

”Muutos on totaalinen, mutta se ei ole muutosta huonosta parempaan, se on vain muutosta”, Mattila korostaa. ”Moderni oboe on hyvä soitin, mutta hyvä soitin on myös barokkioboe.”

25 vuoden aikana barokkimusiikin taso on koko ajan noussut, mutta Mattila ei näe, että itse barokkityylin sisällä olisi tapahtunut olennaista muutosta.

”Kuunnellessani alkuaikojen konserttien äänitteitä olen hämmästynyt, kuinka ajankohtaisia tulkinnat ovat yhä. Jo silloin olimme löytäneet sen soittamisen terveen ytimen, joka on sama edelleen: ettei soiteta vain nuotteja pötkössä, vaan musiikissa tapahtuu koko ajan jotain. Se svengi ja dynamiikka oli kokonaan uutta 80-luvulla ja se on yhä se meidän juttu.”

Usein ajatellaan, että alkuaikojen barokkifilosofia oli autenttisuususkovaisuutta, jossa pyrittiin rekonstruoimaan säveltäjien tahto. Mattila pudistelee päätään. Hän ei kokenut, että vanha musiikki jakaantui koulukuntiin.

”Vain muutamille autenttisuus oli sellainen viisasten kivi, mutta ei se silloinkaan ollut mikään iso juttu. Eihän siinä ole mitään järkeä. Emme voi koskaan tietää, miten musiikkia ennen soitettiin, emmekä ehkä haluakaan tietää. Musiikkia se kaikki on.”

Tässä suhteessa Mattila näkee suomalaisen kulttuurin nuoruuden ja sivistyskerroksen ohuuden huojentavana asiana.

”Wienissä on turha mennä levittelemään uusia ajatuksia. Siellä tiedetään hyvin tarkkaan, miten asiat pitää tehdä. Suomessa ei ole perinteen painolastia, ja yhdistettynä hyvään työmoraaliin se on musiikkielämämme tärkeimpiä vahvuuksia. Täällä asioita on helppo ajatella uusiksi.”

 

Auli Särkiö

 

Anssi Mattilan haastattelun lisäksi lähteenä on käytetty Hanne Lundin kirjallista työtä ”Konserttimusiikin Dingo-ilmiö” – Barokkiorkesterien esiinnousu Suomessa 1980-luvulla (2014) sekä Antti Häyrysen artikkelia ”Oi se ihana 80-luku...” (Rondo Classic 1/2014)

Lähetä kommenttisi