Puhallinsoittimia

 

Puhallinesittelyjä:

Osa I
Tavallisempia puhaltimia

Osa II
Harvinaisempia puhaltimia

I
Tässä esitellään kuusi tavallista barokkipuhallinta, joista puupuuhaltimiin kuuluvat nokkahuilu ja traverso sekä ruokolehtisoittimet oboe ja dulcian. Vaskipuhaltimia edustavat trumpetti ja luonnontorvi. Soitinten historia ja kehitys käydään lyhyesti läpi ja lopuksi selvitetään niiden rakennetta. Nykyään käytössä olevat periodisoittimet ovat kopioita tai moderneja mukaelmia alkuperäisistä historiallisista soittimista. Muusikot kertovat millaista tällaisilla instrumenteilla on soittaa ja miten ne eroavat nykyisistä orkesterisoittimista.

Nokkahuilu on eräs ihmiskunnan vanhimpia soittimia. Ontoista luista rakennetuista huiluista on jäänteitä jo kivikaudelta yli 30 000 vuoden takaa. Puusta valmistettuja huiluja ei käytännössä kuitenkaan ole säilynyt keskiaikaa vanhemmalta ajalta. Nokkahuilu oli erityisessä suosiossa keskiajalta aina barokkiin asti, ja esimerkiksi monet Vivaldin nykyään poikkihuilulla soitettavat teokset (sekä mm. J.S. Bachin Brandenburgilaiset konsertot no. 2 ja 4) oli alun alkaen sävelletty nokkahuilulle. 1700-luvun alun jälkeen muut puupuhaltimet, kuten traverso, oboe ja klarinetti vähitellen syrjäyttivät sen. Pitkän historiansa ja arkaaisen äänensä vuoksi nokkahuilua on käytetty kuvailemaan paimen- ja maalaistunnelmia, linnunlaulua ja erilaisia ihmeellisiä tapahtumia.

Renessanssiajan nokkahuilut olivat suuria nokkahuiluperheitä, joihin saattoi kuulua jopa parikymmentä erikokoista nokkahuilua pienestä parikymmensenttisestä sopraanosoittimesta yli kaksimetriseen subbassoon. Renessanssinokkahuilujen poraus on suurempi kuin barokkinokkahuiluissa. Tämän vuoksi soittimissa on vahvemmat matalat äänet ja sointi, joka soveltuu erittäin hyvin yhtyesoittoon. Renessanssinokkahuiluyhtyeet tulivat tärkeäksi osaksi Euroopan hovien musiikkielämää 1500-luvulla: mm. Englannin kuningas Henrik VIII oli innokas nokkahuilisti ja palkkasi hoviinsa vuonna 1540 viisi kuuluisan venetsialaisen Bassano-muusikkoperheen jäsentä. He soittivat hovin nokkahuiluyhtyeessä, ja heidän valmistamansa soittimet olivat käytössä Englannin hovissa yli 90 vuotta. Nokkahuiluyhtyeet kuuluivat olennaisena osana niin hovin tanssiaisiin kuin kirkollisiin tilaisuuksiinkin.

Keski- ja renessanssiajan nokkahuilun kehitys täysiveriseksi barokkisoittimeksi luetaan usein ranskalaisen Hotteterren soitinrakentajasuvun ansioksi. He kehittävät soitinta rakentamalla sen useammasta osasta, joka mahdollisti tarkemman porauksen ja muotoilun. Myös sormireikien paikkoja siirrettiin ja näin laajennettiin huilun äänialaa. Nokkahuilut rakennetaan mm. puksipuusta, vaahterapuusta ja eebenpuusta ja niiden tavallisimmat koot ovat sopraano, altto, tenori ja basso. Lisäksi barokkimusiikissa tavataan usein sopraninonokkahuilu (flautino). Barokkinokkahuilujen rakenne eroaa renessanssimallista mm. kapean porauksensa ja kolmiosaisen rakenteensa suhteen. Kapea poraus vaikuttaa mm. äänialaan, joka barokkisoittimissa onkin huomattavasti laajempi kuin renessanssinokkahuilussa. Nokkahuilu saikin jo paljon solistisemman roolin barokin ajan musiikissa. Soolosoittimena suosituin oli alttonokkahuilu.

Barokin ajan keskeisintä nokkahuiluohjelmistoa ovat mm. Antonio Vivaldin virtuoosiset nokkahuilukonsertot, napolilaisten A. Scarlattin sekä F. Mancinin konsertot, G. Ph. Telemannin konsertot ja kamarimusiikki sekä tietysti J. S. Bachin Brandenburgilaiset konsertot 2 ja 4. Lisäksi nokkahuilun rooli barokin ajan kantaattien obligatosoittimena oli erityisen yleinen. Barokin aikana nokkahuilu oli myös hyvin suosittu kotisoitin. Kotimusisointi olikin yksi yläluokan suosituimmista harrastuksista ja nokkahuilulle löytyy aikalaissovituksia mm. Händelin oopperoista.

 Nokkahuilu koki uuden renessanssin 1900-luvulla ja suosio jatkuu suurena 2000-luvulla. Nokkahuilulle onkin kirjoitettu valtava määrä ohjelmistoa 1900-luvulla, ja 2000-luvulla yhä useampi nykysäveltäjä on löytänyt nokkahuilun tuotantoonsa. Soittajan kannalta sekä rakenteeltaan soitin on kuitenkin säilynyt barokkinokkahuiluna. Kouluissa käytössä olevat muovihuilut ovat myöhempiä kehitelmiä ja poikkeavat radikaalisti oikeista nokkahuiluista.

kirjoittaneet Kalle Helminen ja Hanna Haapamäki

kiitokset Petra Aminoffille kommenteista

Traverso eli poikkihuilu, jossa ilma puhalletaan sivusta sisään, ei ole ollut alkujaan yhtä suosittu kuin nokkahuilu. Poikkihuilulla on silti pitkä historia takanaan ja jo muinaiset kiinalaiset tunsivat sen. Sitä soittivat myös etruskit ja roomalaiset, joskaan eivät vielä antiikin kreikkalaiset. Rooman valtakunnan romahduksen myötä poikkihuilu kuitenkin katoaa länsimaisesta musiikista useiksi vuosisadoiksi. Vasta varhaisella 1000-luvulla sitä aletaan käyttää uudelleen, ensin saksalaisella kielialueella mahdollisten bysanttilaiskontaktien vuoksi, ja sitten vähitellen muualla Euroopassa, jossa se tunnettiin vielä pitkään saksalaishuiluna. Renessanssiin mennessä poikkihuilu oli vakiinnuttanut paikkansa, mutta se oli käytössä lähinnä sotilassoittimena tai sitä käytettiin vaatimattomasti säestämiseen. Soittimen kehitys seurasi tietysti muiden instrumenttien kehitystä ja parempien valmistusmenetelmien ansiosta sen suorituskyky ja suosio vähitellen kasvoi.

Huiluja alettiin rakentaa 1600-luvun Hollannissa kolmesta, ja 1720- l. alkaen ympäri Eurooppaa neljästä osasta. Poraus oli muuttunut renessanssihuilun suorasta kartiomaiseksi, mutta käytössä oli vain yksi messinkiläppä. Kaikki reiät olivat silloin myös nykyistä pienempiä ja suuaukon muoto muuttui vasta myöhemmin pyöreästä soikeaksi huulityöskentelyä helpottamaan. Traverso on puupuhallinten korkein soitin ja sen ilmaisukykyä pyrittiin jatkuvasti parantamaan. Kokonaisvolyymiä haluttiin kasvattaa, mutta toisaalta soittimen sävellajit olivat niin eriarvoiset, että se johti väistämättä erilaisiin läppäkehittelyihin. Huilunrakentajien kokeilut saattoivat erota tässä suhteessa paljonkin toisistaan, ja vasta vuonna 1847 Theobold Böhme patentoi huiluissa vielä nykyisin käytössä olevan läppämekanismin. Huilut olivat tuolloin toki vielä puuta, mutta ne alettiin myöhemmin rakentaa metallista sinfoniaorkesterien tarpeita paremmin vastaaviksi, metallihuilun ääni kun on huomattavasti puuhuilua kovempi ja läpitunkevampi. Periodimuusikoiden soittamissa traversoissa käytetään kuitenkin edelleen puksipuuta, tai toisinaan eebenpuuta tai grenadillaa.

Ennen muinoin traversot valmistettiin siis tavallisesti puksipuusta ja osien väliset yhdysrenkaat olivat norsunluuta. Puu tuotti traversolle ominaisen hiljaisen, mutta ilmaisuvoimaisen ja herkän äänen. Tämä sopi Ludvig XIV:n hoviin Versaillesiin, jossa soitinta alettiin käyttää enenevässä määrin kamarimusisointiin. Tämän jälkeen traverson käyttö yleistyi nopeasti ja 1700-luvulla siitä tuli ajan suosituin puhallinsoitin. Monet ammattimuusikot erikoistuivat soittamaan sitä (tosin oboen ollessa monesti ykkössoitin). Poikkihuilu oli suosittu myös vaurastuvan keskiluokan harrastelijamuusikoiden parissa, ja jotkut ammattilaiset, kuten Jacques Hotteterre, antoivat opetusta edistyneemmille amatööreille. Tunnettu on myös J.J. Quantzin huilunsoitto-opas vuodelta 1752, joka on tärkeä johdatus ajan soittokäytäntöihin nykyisillekin barokkimuusikoille. Traverson taipuisa ääni sopi mainiosti muodissa olleeseen keveängalanttiin rokokootyyliin. Muiden muassa valistunut Preussin kuningas Fredrik II Suuri oli taitava huilisti ja säveltäjä, jonka hovimuusikoihin kuuluivat sekä J.S.:n poika C. Ph. E. Bach että Johann Joachim Quantz.

Traverso on kuin kotonaan kamarimusiikissa, jota kaikki vanha musiikki käytännössä on. Ensimmäiset sooloteokset traversolle ja continuolle sävellettiin noin vuoden 1700 paikkeilla. Soittimen kasvava suosio johtui siitä, että sillä saattoi helpommin tehdä nyansseja ja soittaa ilmeikkäämmin kuin nokkahuilulla. Koska soittaminen ilman läppäkoneistoa vaatii huomattavaa sorminäppäryyttä, ja myös soittimen viritystason vuoksi, suuri osa sävelletystä musiikista oli D-vireisellä traversolla hyvin soivissa G-duurissa tai e-mollissa. Traversolle merkittävää barokin- ja rokokooajan ohjelmistoa ovat säveltäneet mm. J.S. Bach, Händel, Vivaldi, Telemann, C. Ph. E. Bach, Blavet ja Quantz.

kirjoittanut Kalle Helminen

asiantuntija Petra Aminoff

Oboe kuuluu kaksoisruokolehtisoittimiin. Soittimen historia on todella mielenkiintoinen. Se on ilmeisesti kulkeutunut Aasian itäosista silkkitietä pitkin Lähi-itään. Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa näitä on soitettu jo kauan. Kreikkalaisilla taas oli käytössä aulos, kahdesta rinnakkaisesta kaksoislehdykällä varustetusta putkesta muodostuva puhallin, ja roomalaisilla tibia, oma kaksoisruokosoittimensa. Pakanoiden keskuudessa tällaisten soittimien varsin erottuvaa ääntä arvostettiin erityisesti pyhien toimitusten yhteydessä. Myöhemmin soitintyyppi levisi ristiretkeilijöiden ja trubaduurien tuomana Lähi-idästä ympäri Eurooppaa, jossa se tunnettiin nimellä skalmeija. Skalmeija on hyvin merkittävä soitin. Se soi joka puolella koko keskiajan ja siitä kehitettiin monia kansallisia versioita: italiassa ciaramella ja piffaro, espanjassa xirimia sekä tarota, ranskassa musette (bretagnelaisilla bombarde), sekä tietysti kaikki säkkipillit. Skalmeija kuuluu hyvin ulkona, sisälle sitä ei halua tuoda sillä ääni on kova eikä kovin vivahteikas.

Ranskalaisten ansiosta skalmeijasta tuli hautbois (ransk. tarkoittaa korkea puu) eli barokkioboe ja ensimmäinen puupuhallin jota alettiin käyttää jousien kanssa orkesterisoittoon. Tarinan mukaan itse Aurinkokuningas Ludvig XIV olisi tätä toivonut, lopullisen kehitystyön jäädessä Hotteterren suvun hovimuusikko Jean Hotteterren vastuulle. Oli miten oli, piirit olivat joka tapauksessa todella pienet. Varmaa on kuitenkin se, että ensimmäisen kerran hautbois kuului orkesterikokoonpanoon Jean-Baptiste Lullyn baletissa L’amoure malade vuonna 1657. Suunta oli nyt annettu ja suosio seurasi.

Salonkikelpoiseksi muuttuessaan skalmeijan kartiomaista porausta oli kavennettu, ruokorööri oli kaventunut ja lyhentynyt sekä kello-osaa supistettu jotta sointia saatiin vaimennettua. Merkittävin muutos oli skalmeijan puisen suukappaleen pirouetten poistaminen jolloin ruokolehdykät tulivat suoraan kosketuksiin huulten kanssa. Oboet rakennettiin kolmesta osasta ja niissä oli kolme läppää. Näistä vain kahta käytettiin sillä putken sivussa alimmaisena oli sekä vasen- että oikeakätisen vaihtoehto. Skalmeijassa oli ollut vain yksi läppä ja käyttämättä jäävä alin reikä tukittiin vahalla. Oboe oli silti kaukana valmiista eivätkä kaikki sävelet soineet puhtaasti, erilaisia ristiinsormituksia tarvittiin ja korkeita ääniä saadakseen painetta piti lisätä, ”ylipuhaltaa”, rööriin. 1700-l. klassisen oboen porausta kavennettiin edelleen jotta korkealle pääsisi helpommin ja läppiä lisättiin toiseen päähän.  Kehittely on jatkunut 1900- luvun lopulle asti, mutta huomattavin virstanpylväs on saksalais-ranskalaisen Triebertin perheen 1800-luvulla suorittama Böhmen huilusysteemin inspiroima laaja uudistustyö. Lopputulos on erottuvaääninen puupuhallin, jonka on hauskasti luonnehdittu kuulostavan melkein kuin ankalta jos ankka olisi jokin laululintu.

Valtaosa oboen soolo- ja kamarimusiikkirepertuaarista sävellettiin 1600- l. lopun ja 1700- l. aikana. Tämä oli aikaa jolloin orkesterikokoonpanot alkoivat muotoutua jousien ympärille. Alttoviuluja ei kuitenkaan aina käytetty ja oboe ja luonnontorvi saattoivat soida sen sijaan jousistemmoja seuraten. Oboe tuplasi usein myös muita puhallinsoittimia, eli kaiken kaikkiaan sillä oli paljon soitettavaa. Tärkeimpiä ovat Albinonin, Vivaldin, Bachin ja ennen kaikkea Telemannin ja Händelin (jonka yksi mielisoitin oboe oli) oboekonsertot. 1800-luvulla oboe jäi orkesterisoittimeksi muiden joukkoon.

Barokkioboe on puoli metriä pitkä ja sen ääniala on pari ääntä yli 2-oktaavia, c1-d3 (periaatteessa siitä saa myös es3, mutta ilman cis1 ääntä). Taille on ulkomuodoltaan kuin normaali c-oboe, mutta suurempi ja soi kvintin alempaa, samassa kuin oboe da caccia (ks. edempänä). Taille oli keskeinen soitin kaksoisruokoyhtyeissä Ranskassa 1600-luvun lopusta 1700-luvun puolelle ja levisi sieltä muihinkin maihin esim. Englantiin (Purcell on siellä ensimmäinen joka on sille säveltänyt). Myös Bachin monissa kantaateissa, joissa on kolme oboeta, on tenorioboe eli taille. Taillea käytetään osana oboesektiota eikä soolosoittimena, kun taas oboe da caccialla on myös sooloja. Oboeperheeseen kuuluu siis koko joukko erilaisia puhaltimia, joista tässä mainittakoon seuraavat: Barokin jälkeen pitkälti unohdettu oboe d'amore. Se soi pienen terssin alempaa kuin normaali C-oboe eli on A-vireinen. Jo mainittu oboe da caccia, joka soi kvintin alempana kuin normaalioboe ollen näin F-vireinen (tämä erikoisesti käyrä, nahalla päällystetty, ja lähes ainoastaan Bachin käyttämä, oboe hävisi lyhyen olemassaolonsa jälkeen vielä d’amoreakin täydellisemmin). Cor anglais eli englannintorvi on caccian kanssa samassa vireessä. Vielä on oktaavia matalammalta soiva ja harvoin käytetty suurikokoinen basso-oboe. Lisäksi nykyisestä oboesta on wieniläisversio, joka laajemmalla porauksellaan ja muiltakin osin muistuttaa vanhempia oboeita läpillä varustettuna.

Näiden soittimien merkittävin piirre on kahdesta osasta yhteen sidottu kaksoisruokolehdykkä, joka tehdään jättiruoko Arundo donaxista. Sitä kasvaa Etelä-Ranskassa. Suukappale eli ”rööri” tai suuhinen on kokonaan suussa ja se värähtelee siellä tuottaen ääntä. Sitä on erittäin vaikea saada kuulostamaan hyvältä, ansatsi on paljon muita puupuhaltimia vaikeampi oppia. Lisäksi röörin teko on vaikeaa ja siihen menee paljon aikaa. Ruoko täytyy itse veistää ja työstää, jotta se sopisi suuhun. Se ei silti kestä kauan, muutaman viikon korkeintaan, ja uusia pitää joka tapauksessa tehdä sillä lämpötila ja ilmankosteus vaikuttavat soittimen sointiin.

kirjoittanut Kalle Helminen

kiitos avusta Veli-Pekka Portaankorvalle

Dulcian on fagotin edeltäjä, jonka alkuperä on epäselvä. Renessanssin aikana se oli kuitenkin yleinen soitin, joka muodosti muiden renessanssipuhallinten tapaan soitinperheen eri kokoineen. Tämä oli tyypillistä renessanssimusiikille, jossa mielellään yhdisteltiin äänenväriltään samanlaisia instrumentteja keskenään. Barokin aikana kokeiltiin sitten jo paljon rohkeammin ja haettiin tehoja enemmän vastakohtaisuuksista. Dulcian on pohjimmiltaan bassosoitin, ja sitä tehtävää se hoitikin sen aikaisissa puhallinyhtyeissä. Rakenteeltaan dulcian on yksinkertainen kaksoisruokolehdykkäsoitin. Se on valmistettu yhdestä vaahteranpätkästä, jossa kartiomaiseksi porattu putki kulkee kaksinkerroin. Vinoon porattuja sormireikiä on kahdeksan ja sormitus muistuttaa nokkahuilun sormitusta. Läppiä on vain kaksi ja ääniala kattaa kaksi ja puoli oktaavia.

Dulcian säilyi käytössä vielä barokkifagotin rinnalla, erityisesti yleensäkin konservatiivisessa kirkkomusiikissa (chorister fagott). Kiinnostavasti barokin kirkkomusiikissa viritys oli maallista hovimusiikkia korkeampi. Tämä johtui urkujen virityksestä, koska lyhyemmät metallipillit tulivat pitkiä halvemmiksi. Aina ei ollut varaa edes urkuihin, jolloin säestys jouduttiin hoitamaan muilla keinoin. Mahdollisesti tästä syystä Turun Tuomiokirkon varastossa on säilynyt 1600-luvun puolivälin dulcian alkuperäisessä puukotelossaan. Siitä on merkintä kirkon inventaarioluettelossa vuodelta 1655 ja lisäksi asiakirjoissa mainitaan paikallisen muusikon valmistaneen siihen ruokoja vuonna 1693. Soitin on 91,5 cm pitkä ja siitä puuttuu joitakin osia, joten se ei ole soittokunnossa. Kyseessä on silti melkoinen harvinaisuus, sillä vastaavia ei ole koko maailmassa ollut olemassa kuin kymmenen. Espanjassa jonkinlaisia dulcianeja käytettiin tosin aina 1900-luvulle asti.

Dulcianiin sukulaisuudesta barokkifagottiin on käyty keskustelua. Mutta vaikka suoraa jälkeläisyyttä ei olisikaan, niin joka tapauksessa fagotti on saanut vaikutteensa dulcianilta, kuin myös hoitanut soitannollisesti vastaavia tehtäviä. Barokkifagotti on kehittynyt 1650-luvun Ranskassa, ja tässä Hotteterren nimi putkahtaa jälleen esiin: putki rakennettiin neljästä osasta, porausta kavennettiin ja läppien lukumäärää lisättiin viiteen. Nykyiseen soittimeen (yli 20 läppää) verrattuna se oli kuitenkin edelleen hyvin yksinkertainen ja kevyt kannatella. Saksassa herrat Almenräder ja Heckel kehittivät 1800-l. lopulla fagotin sellaiseksi Heckel-fagotiksi kuin se tänään tunnetaan. Ranskassa on oma ns. Buffet- fagotti, joka on lähinnä kansallinen erikoisuus, Heckeliä käytetään kaikkialla muualla. Ranskalainen tehdään öljytystä ruusupuusta tai palisanterista ja siinä on loivempi poraus, ja siten vaimeampi ääni. Heckel on petsattua ja lakattua vaahteraa.

Fagotti ja muut kaksoisruokolehdykkäpuhaltimet yleistyivät orkesterikäytössä oboen saadessa suosiota ja levitessä laajemmin Eurooppaan. Tapana ei tosin aina ollut merkitä mitä instrumenttia oli tarkoitus käyttää. Fagotit esiintyivät usein pareittain continuota vahvistamassa, mutta esim. Pariisin oopperassa oli viisi fagotistin vakanssia, ja he soittivat kaikki yhtä aikaa (ranskalaisessa musiikissa fagoteilla on monipuolinen rooli myös väliäänten soittajana). Myös Händelillä oli käytössään useampia fagotteja ja kontrafagotteja. Orkesterin bassossa saattoi siis olla yhdestä viiteen fagottia. Barokkifagotin ääniala on barokkipuhaltimien laajin ja sen ääni on varsin erikoinen. Varhaisella rokokooajalla säveltäjät alkoivatkin kirjoittaa fagotille nimenomaan sen ainutlaatuisen äänen takia, mutta vasta klassismin myötä se sai orkestereissa laajempia solistisia tehtäviä. Keskeiseen barokin ja varhaisen klassismin fagottirepertuaariin kuuluvat Vivaldin 37 säilynyttä fagottikonserttoa (jotka ovat kyllä soitettavissa dulcianillakin), Faschin konsertot, joista tunnetuin C-duuri, Telemannin sonaatit fagotille ja cembalolle sekä Mozartin Fagottikonsertto.

Dulcianin ja fagotin kaksoisruokolehdykkä eli rööri kiinnitetään s-muotoiseen metalliputkeen joka taas kiinnitetään soittimeen. Käytetty ruoko on oboeta leveämpää: jos oboen ruoko oli n. 10 mm., niin nykyfagotissa se on 17 mm. ja barokkifagotissa sekä dulcianissa n. 20 mm. Rööriä tehtäessä tällaista entisvanhaista rööria veistettiin sekä sisältä että päältä, nykyään vain päältä. Varsinkaan dulcianissa, myöskään barokkifagotissa, ei käytetä niin paljon puhalluspainetta kuin nykyfagotissa. Dulcianissa ja vanhoissa fagoteissa on nykyfagottia notkeampi ääni, mikä antaa mahdollisuuksia värikkäämpään ilmaisuun, mutta toisaalta tämä äänen epävakaus aiheuttaa hankaluuksia soittaa puhtaasti. Periodisoittimissa käytetäänkin hieman moderneja soittimia leveämpiä ja pitempiä röörejä, jolloin saavutetaan tasapainoisempi ääni kun apuna ei ole mutkikasta läppämekanismia.

kirjoittanut Kalle Helminen

kommentit Visa Jämsä ja Jani Sunnarborg

Trumpetti on tunnettu jossain muodossa lähes kaikissa kulttuureissa, tosin trumpetiksi on kutsuttu hyvin monenlaisia puhallinsoittimia. Egyptiläisillä, assyrialaisilla, israelilaisilla, kreikkalaisilla (salpinx), etruskeilla, roomalaisilla (jotka saivat omat trumpetti-instrumenttinsa nimeltään tuba, lituus ja cornu nimenomaan etruskeilta), alkugermaaneilla (viikinkien lur) kuin myös kelteillä (karnyx) on ollut tämäntyyppisiä metallitorvia. Putken taivutus lenkille vakiintui Länsi-Euroopassa 1400-luvun lopulla metallitekniikan kehityksen myötä, sitä ennen trumpetit olivat olleet yleensä suoria. Trumpetin sointi luo juhlavaa tunnelmaa barokkimusiikkiin, onhan sitä perinteisesti käytetty fanfaareihin sotatantereilla, hoveissa sekä kirkollisissa seremonioissa. Useissa hoveissa olikin trumpettiryhmiä juuri tällaisia tapauksia varten. Taitavat trumpetistit olivat hyvin arvostettuja ja palkattuja ammattilaisia, jotka järjestäytyivät kiltoihin etujaan varjellakseen. Muusikkous kulki usein suvussa ja esimerkiksi Bachin toinen vaimo Anna Magdalena oli trumpetinsoittajan tytär.

Huolimatta pitkästä ja kunniakkaasta historiastaan trumpettimusiikki kohoaa uudelle tasolle erityisesti barokin aikana. Tuolloin soittimelle sävellettiin runsaasti vaikeaa ja virtuoosista ohjelmistoa. Trumpettikonsertot ovatkin saattaneet osaltaan vaikuttaa viulukonserton kehitykseen. Keskeiseen renessanssi- ja barokinajan trumpettikirjallisuuteen kuuluvat muiden muassa useat pohjoisitalialaisten säveltäjien konsertot ja sonaatit, böömiläis-itävaltalaisen Heinrich Ignaz Franz Biber von Bibernin sonaatit sekä Bachin Brandenburgilaiskonsertto nro 2. Tämän lisäksi trumpetin korkealla ja kirkkaasti soivalla äänellä oli keskeinen osa lukuisissa kirkkomusiikkiteoksissa.

Barokin aikana trumpetit soivat ylipäätään aina korkealta, koska venttiilittömän putken vuoksi jouduttiin pitäytymään luonnontrumpetin yläsävelsarjassa, clarinorekisterissä. Käytössä olleen venttiilittömän trumpetin rajoittunutta äänialaa yritettiin laajentaa erilaisin kehitelmin ja liukuputkin, kunnes venttiilikoneisto keksittiin vuonna 1818. Näitä eri versioita käytettiin rinnakkain jonkin aikaa ja venttiilein varustettu vakiinnutti paikkansa vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen. Makumieltymykset ja venttiiliversion monipuolisuus olivat tähän syynä. 1900-l. lopulla kiinnostus alkuperäiseen trumpettiin on jälleen palannut vanhan musiikin liikkeen myötä.

Trumpetti on vaskipuhallinten korkein soitin ja se valmistetaan messinkiputkesta taivuttamalla. Putki on lähes koko matkaltaan tasapaksu ja putken pituus määrittää putkessa värähtelevän ilmapatsaan sävelkorkeuden. Kuten muissakin vaskipuhaltimissa ääni syntyy jo soittajan huulissa tämän päristäessä huuliaan suukappaletta vasten. Barokin aikana käytössä oli niin sanottu luonnontrumpetti jossa ei ollut venttiileitä lainkaan – putken pituutta ei voinut siis muuttaa ja käytössä oli vain perussävel, tavallisimmin C tai D. Luonnontrumpetin sointi on nykytrumpettia paljon hiljaisempi ja pehmeämpi minkä vuoksi se soi hyvin yhteen myös puupuhallinten kanssa.

Pitkä soitin (D-trumpetti n. 220 cm), siis oktaavia matalampi viritys kuin modernissa trumpetissa, mahdollistaa yläsävelien aistimisen, joka tuntuu soinnin rikkautena. Neljällä venttiilillä varustettu piccolotrumpetti, jollaisella myös barokkistemmoja voidaan soittaa, on 65 cm, joten sen yläsävelsarja on niin korkealla, että lähinnä kai koirat voivat siitä nauttia. Kaikki yläsävelet muodostetaan huulilla ja oikean ansatsin eli huuliotteen hallitseminen on äärimmäisen vaativaa. Luonnontrumpettia on hyvin vaikea soittaa ja joissain nykyisissä niin sanotuissa barokkitrumpeteissa saattaakin olla käytössä yksi, kolme tai neljä apureikää intonaatiota ja soittovarmuutta parantamassa. Pääsääntöisesti pyritään kuitenkin alkuperäisiin soittotekniikoihin, alkuperäisillä luonnontrumpeteilla, siis soittamaan ilman ylimääräisiä reikiä. Barokkimusiikin upeus pääsee oikeuksiinsa vasta periodisoitinten myötä.

kirjoittanut Kalle Helminen

kiitos arvokkaista kommenteista Juhani Listolle

Luonnontorvi on barokin käyrätorvi, joka polveutuu renessanssiajan Euroopassa käytetyistä metsästystorvista.  Vei oman aikansa ennen kuin tällainen torvi löysi paikkansa orkesterisoittimena. Metsästystorvea vielä ulkoisestikin muistuttavaa käyrätorvea alettiin laajemmin käyttää musisointiin vasta 1600-luvun lopulla, ja tuolloin sitä soittivat trumpetistit (sekä oboistit ja jopa sellistit) oman toimensa ohessa. Puhaltajat olivat multi-instrumentalisteja, sillä soitintyypit eivät olleet vielä eriytyneet ja niiden soittotekniikat muistuttivat paljon toisiaan: puhalluksen voimakkuutta, kielen korkeutta ja huulten tiukkuutta kontrolloimalla voitiin soittimen ääneen vaikuttaa.

Käyrätorvella on kuitenkin oma luonteensa vaikka se vietti varhaisvuotensa velipuolen asemassa trumpettiin nähden. Ensiksikin se on pitempi, noin 3-4 metriä pitkä, käyrempi ja lisäksi putki on melkein koko mitaltaan kartiomainen, eli laajenee loppua kohti. Tätä oli kovin hankala toteuttaa varhaisilla tekniikoilla, ja vasta 1500-luvulla metallia pystyttiin työstämään vaadittavalla tavalla. Nämä torvet olivat tuolloin vielä nykyistä lyhyempiä ja pienemmällä kello-osalla varustettuja kirkasäänisiä metsästystorvia, corno da caccioita. Nykyisin käyrätorvi sijoittuu äänialaltaan trumpetin ja tuuban väliin.

Vaikka käyrätorvi ääntyy englanniksi French horn, se on kuitenkin kehittynyt pääasiassa saksassa. 1700-luvun alussa alettiin saksassa ja böömissä käyttää erillisiä viritysputkia, joita vaihtamalla voitiin tarvittaessa muuttaa soittimen sävellajia. Toinen uutuus jolla oli pitempikantoisia seurauksia, oli dresdeniläisen A. Hampelin 1700-luvun puolivälissä esittelemä tukkeamistekniikka. Siinä oikea käsi työnnetään kuppimaiseksi muotoiltuna torven suuaukkoon eli kelloon. Tämä muuttaa hieman putken pituutta ja mahdollistaa oikean huulitekniikan kanssa normaalia laajemman yläsävelsarjan käytön. Käsitekniikka vaikuttaa myös äänenväriin, ja kun samaan aikaan kello-osan läpimittaa kasvatettiin, sai käyrätorvi sille ominaisen tumman ja pehmeän äänen. Muut merkittävät muutokset koskivat erityisesti käyrätorvelle ominaisen kartiomaisen suukappaleen kehittämistä ja ansatsin muuttamista korkean torven tai matalan torven soittotekniikkaan (eli ylä- tai alahuulipainotteiseksi). 1700-luvun lopulla Hampelin oppilas böömiläinen Giovanni Punto, oikealta nimeltään Jan Vaclav Stich, nautti Euroopan laajuista suosiota kuuluisana luonnontorvistina ja soittotekniikan uudistajana.

Varhaiselle klassismin ajalle tultaessa käyrätorvi oli kehittynyt aikaisemmasta säestyssoittimesta täysiveriseksi soolosoittimeksi. Tukkeamistekniikalla kyettiin soittamaan kromaattisesti noin kolmen oktaavin alalta ja säveltäjät hyödynsivät laajentuneita mahdollisuuksia säveltämällä käyrätorvelle yhä enemmän soitettavaa. Orkestereiden torvisektiot muodostuivat tavallisesti kahdesta parista joilla oli eri sävelkorkeus. Torven ääntä käytettiin usein kuvailemaan metsästystä tai jotakin ylimaallisen ylevää. Händel, Telemann, Mozart, Beethoven, Weber ja vieläpä Brahms kuuluvat luonnontorven äänestä viehättyneiden säveltäjien joukkoon. Tällaisenaan käyrätorvi säilytti asemansa pitkälle romantiikan ajalle saakka. Vaikka venttiilimekanismi oli keksitty 1800-luvun alussa, venttiilitorven sointia pidettiin luonnontorvea huonompana. Venttiilejä pidettiinkin aluksi lähinnä vaihtoehtoisena ja nopeampana keinona erillisten viritysputkien asettamiselle. Käsitorvitekniikan vaikutusta osoittaa sekin että venttiilien operointi jätettiin vasemmalle kädelle, kun oikean piti olla torven sisällä. Nykyisin venttiilikäyrätorvi kaikkine moderneina lisukkeineen on kuitenkin ottanut keskeisen paikkansa orkesterisoittimena ja luonnontorvi on jätetty asialleen omistautuneille periodimuusikoille.

Tärkeää luonnontorvelle sävellettyä ohjelmistoa ovat Mozartin neljä säilynyttä käyrätorvikonserttoa, sekä Beethovenin kolmas ja viides sinfonia ja käyrätorvisonaatti. Venttiilikäyrätorvi on nykyään myös hyvin suosittu soitin ja sitä on sankarillisen äänensä vuoksi käytetty paljon muun muassa elokuvamusiikissa. Esimerkiksi John Williamsin säveltämässä musiikissa Tähtien sota-elokuvaan kuullaan modernia käyrätorvea.

kirjoittanut Kalle Helminen

asiantuntija Tommi Hyytinen

 

II Harvinaisempia soittimia: Chalumeau ja oboe d´amore

Chalumeau on klarinetin edeltäjä, ruokolehtisoitin – latinan sana calumus merkitseekin ruokoa. Sekaannusta on aiheuttanut, että saksan kielessä siitä on toisinaan käytetty käännöstä Schalmei, joka kuitenkin päämerkitykseltään on oboeta muistuttava skalmeija, kaksoisruokolehtisoitin. Alun perin chalumeau oli paimensoitin ja esiintyi yksinomaan soolosoittimena.

Alkuperäisiä chalumeaui'ta ei ole säilynyt, mutta kuvia ja kuvauksia kylläkin. Ulkonäöltään soitin muistutti nokkahuilua, ja se lienee soinut suunnilleen kuin nykyisen klarinetin alaoktaavi. Ääniala ei siis juuri ylittänyt oktaavia.

Chalumeau'ta rakennettiin neljään äänialaan: diskanttiin, alttoon, tenoriin ja (hyvin harvoin) bassoon. Graupner ja Telemann käyttivät lähinnä altto- ja tenorichalumeau'ta. Trumpettimaisesti loisteliaaseen barokkiklarinettiin verrattuna tenori-chalumeaun ääni on lämpimämpi, laulullisempi ja intiimimpi. 1700-luvun alkupuolella chalumeaun ohjelmisto oli myös huomattavasti laajempi kuin klarinetin.

Suomalaisen suuhun chalumeau taipuu huonosti, samoin suomalaisiin sijamuotoihin. Suomalaisen barokkiorkesterin jäsenet keskustelivat syyspuolella Facebook-sivuillaan vilkkaasti siitä, voitaisiinko chalumeaulle keksiä käyttökelpoinen suomennos. Sekä vakavia että leikkimielisiä ehdotuksia annettiin kalumosta nokettiin, esiklarinetista tööpöttimeen, mutta mikään esitys ei tuntunut saavan suurta enemmistöä taakseen. Yksi vakava vaihtoehto voisi olla salmoe, joka on chalumeaun italiankielinen nimi ja taipuisi suomeksi luontevasti kuten oboe.

Oboe d’amore on oboeperheen alttosoitin. Se viritetään a:han eli pientä terssiä matalammalle kuin oboe. Oboe d’amore kehitettiin vuoden 1720-paikkeilla. Äänensä pehmeydessä se sijoittuu ”räikeän” oboen ja pehmeän englannintorven välimaastoon. Siinä on päärynänmuotoinen kaikusuppilo, jota kutsutaan lemmenjalaksi (Liebesfuss) – siitä nimi ”lemmenoboe”.

Barokkiaikana oboe d’amorea käyttivät innokkaimmin Bach ja Telemann. Modernissakin orkesterissa sitä on kokeiltu; se esiintyy mm. Ravelin Bolerossa.

Kirjoittanut: Anu Karlson